Tapaninpäivän iltana katson elokuvaa, jossa päähenkilö sairastuu parantumattomasti, käy pikakelauksella läpi eletyn elämänsä ja sitten kuolee. Draamankaari on klassinen, elementit aina samat: toivo, hyväksyntä, valmiiksi tuleminen. Viimeiseen asti kamppaillut päähenkilö kuulee huonot uutiset ja tulee sinuiksi kuolemansa kanssa yhdessä yössä. Pitkälliseen sairastamiseen liitetään usein jaettu tunnustus kaiken päättymisestä. Hitaan kuoleman kaari on kerronnaltaan identtinen; oman itseyden tyrehtyminen, syrjään siirtyminen, pois kasvaminen. Loppu on lopulta pieni, lähes näkymätön päätös, lähtijän ottama olematon sivuaskel. Hitaasti kuolevalla on […]