Tyylin ja arvojen leikkauspisteessä

Jätä kommentti
Tyyli

MissäOletLaura1

 

Kaupallinen yhteistyö: Store of Hope

Etsin koko viime talven täydellistä neuletta. En löytänyt, en ostanut. Tähän saakka olen hankkinut neuleeni pääsääntöisesti kirpputoreilta, sillä ketjuliikkeiden materiaalilappujen sisällöissä ei ole juhlimista; villaa, silkkiä ja kashmiria on eksklusiivisimmissakin vaatteissa useimmiten vain nimellinen määrä. Kirpputorien suhteen homma on kuitenkin aina arpapeliä, ja materiaaleiltaan ja istuvuudeltaan täydellisen neuleen löytäminen verrattavissa pieneen lottovoittoon. Kompromissit koon ja istuvuuden suhteen ovatkin kirpparilöytöjen kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kuullessani Store of Hopen lanseeraavan ensimmäisen oman vaatemallistonsa, olin innoissani. Kuultuani että kyseessä on kashmirmallisto, olin riemuissani. Merkin luovana johtajana toimiva Eeva on ystäväni ja tyylimuusani, jonka kanssa tartumme samoihin henkareihin kirpparikierroksillamme ja sovitamme samoja vaatteita toisistamme tietämättä.

Osasin siis odottaa hyvää.

 

Olen tehnyt Store of Hopen kanssa aikaisemminkin kaupallista yhteistyötä: viime vuonna kirjoittamani farkkujuttu kirvoitti hyvää keskustelua eettisestä muodista niin kommenttiboksissa kuin muualla somessa. Kyseisessä postauksessa näkyvät ABLE:n farkut ovat edelleen lempifarkkuni. Olen tilannut itselleni henkilökohtaisen uutiskirjeen Storelle saapuvista high rise -eristä, sillä ne ovat kaikkien aikojen parhaat ja ylivoimaisesti kehutuimmat omistamani farkut. (Aika hyvin tummansinisiltä perusfarmareilta.)

Vaatteiden ostamiseen liittyy nykyään paljon moraalista painolastia, joka painaa lyijyn lailla ostoskorin pohjalla. Store of Hope on onnistunut hitsaamaan arvot ja designin yhteen niin hyvin, ettei asiaa edes tajua verkkokauppaa selatessaan. Tuotteisto on tarkkaan kuratoitu ja valmiiksi arvoharavoitu, ja se hengittää sopivassa suhteessa trendien mukana.

Tuore kashmirmallisto jatkaa samaa linjaa. Tarkoituksena ei ole ollut luoda identtisiä perusneuleita, vaan huomio on kiinnitetty klassikoiden yksityiskohtiin: istuvuuteen ja aikaa kestäviin leikkauksiin. Oma lempparini on kuvissa näkyvä harmaa Edith-neule, jota olen käyttänyt sen saatuani lähes päivittäin. (Matkustin menneellä viikolla Tukholmaan kolmeksi päiväksi ja pakkasin mukaan kolme paitaa. Käytin niistä yhtä. Loput ajasta kuljin unelmanpehmeässä matkustusneuleessani.)

Kashmir yksinään on erittäin hienoa, ja vaatii parikseen toisen kuidun kestävyyden takia. Store of Hopen neuleissa kashmir on paritettu australialaisen hienovillan kanssa, ja lopputulos on iholla unelmanpehmeä.

 

MissäOletLaura7

 

Neuleissa käytettävä kashmir tulee Nepalista, Himalajan vuoristolta, jossa kashmirvuohia paimennetaan perinteisin tavoin. Vuohia ei kynitä, keritä tai revitä, vaan villa irroitetaan kampaamalla. Tämän jälkeen kuidut tekevät koukkauksen Kiinassa, jossa ne kehrätään langaksi. Nepalissa kun ei ole lankakehräämöjä.

Malliston neuleet eivät synny anonyymeissä käsissä. Kaiken takana on Katmandussa toimiva perheyritys, joka työllistää maltilliset 25 henkilöä. Yrityksen kippareina toimii pariskunta Saroj ja Arundharti. Yrityksessä noudatetaan työehtoja jollaisiin kehittyvien maiden vaateteollisuudessa törmää harvoin. Työpäivät ovat kahdeksantuntisia, työtä tehdään normaaliin virastoaikaan ysistä viiteen ja työehtoihin kuuluu normaalit lomat, vapaat viikonloput ja maan keskiarvoa parempi palkka (kaksinkertainen Nepalin valtion asettamaan minimum living wageen nähden).

 

MissäOletLaura5
Niin kuin kaikki Store of Hopella myytävät vaatteet, myös merkin omat neuleet ovat zero wastea. Toisin kuin useimpien massatuotettujen ketjuvaatteiden kohdalla, neuleiden osia ei leikata levyltä, eikä vaatteiden sisäsaumoihin jätetä ylimääräisiä saumavaroja. Näin leikkuujätettä ei synny. Muotoon neulotut neuleet valmistetaan käsikäyttöisillä neulekoneilla, mikä mahdollistaa räätälöityjen yksityiskohtien toteuttamisen. Pikkulinnut osasivat kertoa, että neulemalliston yksityiskohtia hiottiin pitkään ja hitaasti. (Harvinaisia adjektiiveja vaateteollisuudesta puhuttaessa.)

Store of Hopen kantavana ajatuksena onkin luoda hyvin suunniteltua, materiaaleiltaan ja designiltaan kestävää tulevaisuuden vintagea. Rakastan tätä aikoja halkovaa ajatusta.

Psst. Koodilla LAURA10 saa höylättyä kymmenen prosenttia ostosten hinnasta pois Store of Hopen verkkokaupassa tämän viikon ajan 20.10. asti.

 

Laura

Yhdessä kesässä

comments 2
ajattelen / Elämä / kirjoittaminen

Valo kiristyy kupariseksi ennen katoamistaan. Silittää selkänojia, poskipäitä, talojen kylkiä, häikäisee enää harvoin. Laskeutuu valittuihin paikkoihin ja sanoo: hei sitten.

Rakastan näitä pitkittyneitä hyvästejä. Päivät tummuvat reunamiltaan kohti keskustaa, kunnes jälleen on koko ajan hämärää. Siihenkin tottuu.

En muista tästäkään kesästä erityisesti mitään. Tämäkin oli vuodenaika muiden välissä. Joskus mietin vaivaako minua jokin; miksi aika ja sen rakentamat muistot eivät pinty minuun, miksen osaa listata asioita joita tunsin ja koin ja kävin milloinkin läpi. On vain kesä ja sitten seuraava. Lukematon määrä asioita jotka saivat alkunsa jo aiemmin, mutta sattuivat saavuttamaan saturaatiopisteensä juuri heinäkuussa.

En osaa suhtautua ajanjaksoihin tarinallisesti. Olen aina keskellä jotain. Harva asia alkaa ja loppuu saman vuodenajan aikana. Paitsi romanssit. Kerran rakastuin toukokuussa ja elokuuhun mennessä kaikki oli jo ohi. Syyskuussa lohdutin itseäni hokemalla kaiken tarkoituksellisuutta; kaiken piti ehkä mennä niin, kaiken piti mennä näin. Vietin illat mystifioiden mennyttä kesää, sen helteisiä öitä ja liian kylmää rantavettä. Uskoin koko maailmankaikkeuden rakentuneen niitä hetkiä varten.

Kun nyt törmäämme kahvilan jonossa ja juttelemme, vaihdan painoa toiselle jalalle ja yritän muistella mitä joskus oli. Meitä yhdistää rauennut taika. Käperryimme lämpimässä hämärässä toisiimme ja kielsimme muun, astuimme lopulta yhdessä vastentahtoisesti valoon ja tulimme sillä hetkellä kirvelevän tietoisiksi kaiken mahdottomuudesta.

Hänellä oli luumunsiniset lakanat ja minulla krooninen kaukokaipuu. Nyt hänellä on vaikeasti lausuttava sukunimi ja minulla kiire kotiin.

 

Laura

Portaat

comments 2
ajattelen / Elämä

Elokuun loppumetreillä kampus kylpee kultaisessa valossa, joka on jo taittumaisillaan kupariin.

Uudet tulokkaat tunnistaa välittömästi; heidän olemuksessaan on jäänteitä abivuosista, kehnosti peiteltyä jännitystä uuden edessä. Tämä on aivan erilainen maailma. Täällä edeltäneet vuodet nollaantuvat, eikä kukaan ole kiinnostunut laudatureista. Puhe on tunnustelevaa, kasvoilla viipyilee pyöreä pehmeys. He ovat irtoamaisillaan, reunoiltaan kiinni menneessä. Kuin kypsät hedelmät.

He seisoskelevat piireissä, istuskelevat paikoissa joissa kukaan ei muulloin istu. Senkin he tulevat oppimaan: nurmen reunustamilla portailla istutaan kerran vuodessa kahden viikon ajan. Muulloin ne ovat autiot. Sama ilmiö toistuu vuodesta toiseen; portaat ovat vastaanottokeskus, tuoreiden tulokkaiden turvasatama. Siellä minäkin istuin ja odotin kymmenen vuotta sitten, enkä milloinkaan sen jälkeen.

On kymmenes ja toistaiseksi viimeinen elokuuni yliopistolla.

Haluaisin selitellä miksi. Miksi on kulunut niin kauan, miksi olen edelleen täällä. Miksi en valmistu. Miksi meni niin kauan kotiutua tänne, ja miksi tuntuu niin oudolta lähteä.

Katson kauniita ja fiksuja parikymppisiä, kuinka he istuvat, eikä ryhdissään ole mitään anteeksipyytelevää.

Nieleskelen esiin puskevaa ajatusta kuin hikkaa. Jos voisinkin aloittaa kaiken alusta. Kaiken tämän. Tulla uudestaan portaille istumaan. Ehkä en nukkuisi ohi luentojen, riitaantuisi professorien kanssa, tuntisi hahmotonta ulkopuolisuutta kaiken keskellä. En alisuorittaisi, lopettaisi kaikkea paitsi pakollista kesken, karkaisi sadatta kertaa kahville miettimään mitä edes teen täällä.

Ehken enää pelkäisi että tenttivastausteni päällä olisi kaikensanova rasti, alla pienellä kirjoitettu merkintä: mitä teet täällä? Ehken haluaisi luovuttaa, nostaa käsiä ylös ja myöntää etten kuulu tänne. Ehkä en käyttäisi ensimmäisiä vuosia toistellen, että jossain on tapahtunut virhearvio. Minä olen arvioinut itseni jyrkästi yläkanttiin, ja he ovat päästäneet minut sisään.

Olin väärään paikkaan eksynyt lapsi.

Olin lukenut pääsykoemateriaalia sivistyssanakirjan kanssa. Vasta myöhemmin tajusin, että sanat jotka muodostivat portin uuteen todellisuuteen, rakensivat sen kokonaisuudessaan. Enkä osannut edes perusteita. Verbaalinen kömpelyyteni tuli ilmi vasta nyt. Etsin kuumeisesti helpotusta professorien kasvoilta, toivoin että huijaus tulisi ilmi, paljastuisin viimein. Että tämä väsyttävä leikki loppuisi. Ehkä he pyytäisivät minut luennon jälkeen huoneeseensa kahville. Ehkä ystävällinen keskustelu kahden kesken saisi minut ymmärtämään, että on parasta kääntyä takaisin kotiin.

Mistä olin jäänyt paitsi? Mitä minulta puuttui? Mikä teki oloni niin raskaaksi, että koin pakottavaa tarvetta istua invavessassa ja hengittää syvään. Vielä kerran. Vielä kerran. Kaikki tuntui aivan liian työläältä. Googlasin sanoja joilla ympärillä olleet puhuivat. Muut paneutuivat paradigmoihin, uuttivat ne vaivatta osaksi kokonaiskuvaansa. Minä en tiennyt mitä on feminismi tai teoria. Simultaanitulkkasin luentoja googlen avulla ja salasin etten tiedä mistään mitään.

Hiljalleen aloin ymmärtää ympäristöäni, uutta kieltä ja puhetapaa. Minun ei tarvinnut enää puhaltaa pitkiä syviä keuhkollisia, en enää kokenut pakonomaista tarvetta etsiä oikeutusta olla siellä missä olin. Olin saapunut todellisuuksien väliseen tilaan josta käsin kurotin kumpaankin suuntaan. Liikuin huomaamattani kauemmaksi lähtöpisteestäni, enkä ymmärtänyt kantavani syntymälahjana ristiriitaa, joka odotti puhkeamistaan.

Muistan kadehtineeni muualta muuttaneita. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos koti olisi etäämmällä, kylässä johon synnytään tai päädytään. Jossa ajatukset joutuivat törmäyskursseille vain viikonloppuisin ja lomilla. Mutta me olimme edelleen samassa kaupungissa, kahdeksan kilometrin päässä toisistamme. Rakastimme toisiamme aivan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta todellisuutemme repeytyivät hitaasti ja vääjäämättä irti toisistaan. Meidän oli yhä useammin vaikea ymmärtää toisiamme. Keskityimme rakastamaan, sillä sen me osasimme. Se oli yhteinen nimittäjämme.

Minulla oli välikieli, tasapainoilin kahden puhetavan välissä; en puhunut enää vanhaa, enkä osannut kunnolla uutta. Juhlissa sukulaiset kutsuivat kirjaoppineeksi. Heidän lyhyissä naurahduksissaan ja välillemme venyvässä hiljaisuudessa oli vierasta, pidäteltyä inhoa, joka oli kasvanut siihen parissa vuodessa. Olin yhä useammin hiljaa, ja sekin tuntui ärsyttävän heitä.

 

Ehkä mitään sellaista ei enää tapahtuisi.

 

Syyskuuhun tultaessa portaat ovat tyhjät.

 

 

Laura

Laiskoja hyvästejä

comments 2
Elämä / kirjoittaminen / Suhteet

Huoneeni oli asunnon suurin ja viilein. Välimeren talvi oli kylmempi kuin olin osannut kuvitella.

Hän ei tullut kertaakaan käymään luonani. Kuukausien kuluessa tajusin toivovani ettei hän edes ehdottaisi sitä. Viimeiset viikot pakkasin hajamielisesti tavaroitani ja mietin miten ottaa esiin se tosiasia ettei meistä tulisi tämän onnellisempia, eikä se riitä.

Lähtöpäivän aamuna kämppis jäi itkemään parvekkeelle. En ymmärtänyt mitä hän itki; aikaa joka oli mennyt vai aikaa jota ei enää tulisi. Minä halusin vain kotiin eroamaan. Kuski ajoi lentokentälle talomme toiselta puolelta. Siellä oli puisto josta en ollut tiennyt. Hyvästelin pikaisesti kaiken tuntemattomaksi jääneen, pyysin mielessäni anteeksi etten ollut jaksanut tutustua. Kotikatu loittoni ja typistyi nimettömäksi osaksi kapeakujaista kaupunkia.

Lähtöselvityksessä laukkuni painoi kahdeksan kiloa liikaa. Kävelin takaisin aulaan, tyhjensin matkalaukusta sattumanvaraisesti tavaroita, jätin suuren nahkalaukun tavaroineen roskakorin viereen ja lensin kotiin.

Palattuani halusin olla hiljaa, ja olinkin. Kaksi viikkoa puhumatta uuden asunnon lattialla. Hiljalleen reipastuin, kai koska oli ”pakko”, aloin asetella tavaroita paikoilleen. Illat istuin levottomana graniitinharmaalla sohvalla joka oli kannettu sisään poissa ollessani. Vaatekaapissa oli kaksi tyhjää hyllyä hänen täysiensä välissä. Täytin ne. Siirtelin limoviikunaa ympäri asuntoa, järjestelin kenkähyllyn kahteen otteeseen. Hänen ja minun, ja sitten: hänen, minun, hänen, minun.

Kevään valo työntyi ikkunoista sisään ja valvotti. Päätimme teettää verhot makuuhuoneeseen. Kävelimme kangaskaupan vierailla käytävillä, juoksutimme sormiamme pakkojen päällä ja mietimme mistä pitäisimme. Valitsimme paksun, tunkkaisen beigen pimennyskankaan jonka synnyttämässä hämärässä nukkuisimme sikeämmin. Viikon päästä sain viestin, että verhot ovat valmiit ja noudettavissa. Sinä iltana päätimme erota.

 

Laura

”No niin” mies sanoi

comments 6
ajattelen / Elämä / Mielipide / Suhteet

”No niin, no niin” mies keskeyttää naurahtaen, kun puhun palkkaeroista ja patriarkaatista. ”Käyt taas aivan ylikierroksilla” hän jatkaa, ja ympärillemme laskeutuu outo, heikosti latautunut hiljaisuus.

Hän on ystäväni.

Olen käynyt näitä keskusteluita väsymättä ja väsyen vuosia. Hinkkaamme kupliamme vereslihalle saakka, ja joskus luovutamme suosiolla. Minun ei tarvitse lähteä minnekään puolustamaan ajatuksiani; riittää että käyn töissä, terassilla, kirjastossa ja kuntosalilla. Minun ei tarvitse etsiä eri mieltä olevia. Elän heidän kanssaan, heidän ympäröimänään. Olemme ystäviä, sukulaisia, kollegoita.

Välillämme on sokea piste jota väistelemme mukavuussyistä.

Minäkin väistän, koska en aina jaksa puhua yksin.

Aina en jaksa.

En jaksa ylläpitää hiljaisuuden ja aiheenvaihdannan katkomaa monologia, jonka loppua kaikki odottavat. Tiedän että pitäisi jaksaa. Naiset ennen meitäkin tiesivät että pitäisi. Heitä väsytti ja pelotti. Mitä menetettävää meillä on?

Feminismi on periytyvää kenttätyötä.

Luuleeko joku että me olemme feministejä koska se on hauskaa? Koska meistä on lystikästä selittää samoja itsestäänselviä asioita vuosikymmenestä toiseen?

Minulla olisi paljon muutakin tekemistä.

Näissä itsestäänselvyyksissä me olemme kasvaneet, ja niihin me olemme tottuneet. Mutta se ei tarkoita ettäkö olisimme nauttineet. Meiltä ei ole kysytty. Me emme ole osanneet kysyä. Ja nyt kun vihdoin osaamme, meille sanotaan hyväntahtoisesti no niin, no niin.

Me olemme heränneet pitkittyneestä painajaisesta. Olemme säpsähtäneet hereille, ja nyt meidän pitäisi lohduttaa itsemme uudestaan uneen.

No niin, no niin.

Se ei ole tyhmyyttä tai pahuutta. Se on kykenemättömyyttä ja totuttua tahdottomuutta tarkastella luutuneita itsestäänselvyyksiä. Se on haluttomuutta herätä. Halua venyttää lämmintä unta vielä parin sukupolven verran – kääntää kylkeä ja nukkua selin meihin.

 

Laura

2017 – 2019

comments 6
ajattelen / Elämä / kirjoittaminen / Suhteet

2017

Istun ystäväni kanssa kahvilassa. Hänellä vaaleanroosa neule, kaunis pyöreä vatsa ja tukala olo. Minulla vain tukala olo. Ystäväni sanoo että minun on kirjoitettava. Suljettava blogi ja keskitettävä voimavarani ja aikani kirjaan. Vastaan etten halua kirjoittaa kirjaa, eikä minulla ole tarinaa. Syömme sulhaspiirakoita ja vaihdamme aihetta.

 

Jatkan blogia ja todistelua siitä ettei minulla ole sanottavaa. Tukala pitkittyy, kroonistuu osaksi olemustani. En tunnista syytä sille miksi kävelen vähän kumarassa ja puhun aiempaa vähemmän.

 

2018

Ystäväni palaa kirja-asiaan. Tivaa syitäni ja minä luettelen ne.

Lääkäri painaa stetoskoopin vasemman lapaluun alle ja pyytää vetämään syvään henkeä. En pysty.

 

2019

On alkukesä. Avaan vuosia seisseen tiedoston. Ensin on puolikas sivu, sitten kolme. Viidennentoista sivun kohdalla en enää vilkuile vasenta laitaa. Haluan vain kirjoittaa tämän itsestäni ulos.

Tukala olo hellittää.

Haluan pitää tekstin vain itselläni, sulkeutua makuuhuoneeseen ennen kuin meidät löydetään. En halua päästää sisään ketään, mittailla ilmeitä ja pohtia tajuavatko he.

En ole valmis yhteenkään tarkentavaan kysymykseen.

Olen juhlissa. On kesän jo häämöttävä loppu. Minulta kysytään mitä kuuluu, ja vastaan tottuneesti asian vierestä. Kysymys toistetaan ja kerron että kirjoitan sellaista…kirjan tapaista. Olen harjoitellut asian kertomista ja se hävettää joka kerta aivan yhtä paljon. (Asia jota kukaan ei kertonut: on kamalaa puhua kirjasta joka ei ole kirja. Olen mielummin puhumatta.)

 

Seuraavana päivänä makaan sängyllä ja luen ensimmäistä kertaa tekstiä ääneen.

 

Laura

Katse

Jätä kommentti
Elämä

Keskipäivän tienoilla kävelen läpi kadunkulman, joka on yksi rakkaimmista, mutta johon enää harvoin päädyn. Kulmassa istuu poika työhaalareissa. Katson kiharaa tukkaa jolla on eittämättä oma tahto ja jota jokainen haluaa koskea. Poika nostaa katseensa sylistään ja katsoo suoraan silmiini. Katse pysähtyy ja jää, kestää niin kauan että ehdin ylittää kadun ja kääntää kasvoni pois. Katseessa ei ole kysymystä tai yhtäkään tunnistettavaa tunnetta; se ei ole latautunut, ei sisällä valta-asetelmia tai huonosti tukahdettuja toiveita. Se porautuu kivutta läpi, pysyy tarkkana, ei unohdu tuijotukseksi. Seuraa, venyy, eikä hellitä ennen kuin olen mennyt.

Illansuussa kävelen sattumalta ohi saman kadunkulman. Ilta-aurinko levittää persikkaisen valonsa korkeuksia reunustaville kivisille eläimenkasvoille. Synnymme sokeina oman kaupunkimme yksityiskohdille. Siksi hakeudun tämän talon luo; sen kauneus ei tyrehdy tuttuuteen. Katson ylös ja tunnistan tutun kiharan; poika sivelee korkeuksissa pyöreäsilmäistä pöllönkuvaa. Mietin millaista on maalata pöllöjen selkiä.

Hän huomaa katseeni ja lopettaa. Pysäyttää kätensä ja nojaa lähemmäs nostimen kaidetta. Katsoo alas ja suoraan silmiin, vailla aikeita tai etukäteen nieltyjä sanoja. Hän katsoo hymyttä, halutta, pyynnöttä, läpi. Käännän katseeni pois ja takaisin ja pois ja takaisin. Hän ottaa palaavan katseeni joka kerta vastaan ilmeettä, auki. Naurahdan reaktionomaisesti. Nauran ja katson ylös, enkä käännä katsettani pois. Nauruni kiihtyy, askeleeni hidastuvat. Pysähdyn sekunniksi. Poika nojaa, kiharat roikkuvat kasvojen vieressä kohti maata. Hän katsoo, minä nauran. Käännän kasvoni takaisin alas ja jatkan matkaa. Tunnen kuinka tiheä katse saattaa minua. Haluaisin kääntyä.

 

 

Laura

Saatot

Jätä kommentti
Elämä

Kävelen hautausmaan vierttä kotiin, kun eksyneen oloinen pariskunta kysyy reittiä pienelle kappelille. Hautausmaa on suuri ja aikaa on vähän. Kysyjien äänessä risteilee huoli, minuutteihin pingottuu hätä ja myöhästymisen häpeä. Lähden opastamaan mustiin pukeutuneita, ja pian istun ruokaostosteni kanssa tuntemattomassa autossa matkalla tuntemattomiin hautajaisiin. Takapenkillä lepää yksi valkoinen ruusu. En tiedä heidän nimiään tai ketä he ovat tulleet hautaamaan. Surustakaan en saa selvää, se pysyttelee minulle vieraana.

Kiire katkoo naisen lauseet, saa hänet kuulostamaan hajamieliseltä. Ehkä se on suru. Tai ehkä sitä ei ole.

Ajamme pitkää suoraa pääportille, etsimme parkkipaikan ja kävelemme yhdessä kappelia kohti. Hautausmaalla kulkee hitaita mustia ihmisaaltoja – on perjantai ja ruuhka. Minulla on päälläni ainoa valkoinen mekkoni.

Saavumme kappelin juurelle. Kiviportaiden kohdalla kiire tyrehtyy, epävarma kakofonia vaihtuu kiitolliseksi hiljaisuudeksi. He kiittävät, sanovat ”enkeli” ja liukenevat osaksi ylösnousevaa, vaitonaista aaltoa.

 

Laura

Jakamatonta

comments 2
ajattelen / Elämä

Kuin ohut kerros mutaa olisi kuivuttuaan murtunut pois.

Jollain ihmeellisellä tavalla olen pitkästä aikaa täysin paljas. Ajatukseni eivät enää suodatu, puhun suoraan ja kohti. Tunnen rakkautta, surua ja ajoittaista vanhakantaista vihaa. Turhaudun viimeiseen, ja se tekee minut onnelliseksi. Täysin mitäänsanomattomassa hetkessä itken onnesta.

Kaikki ei selity kesällä. Se selittyy ajalla.

Katselen keittiön pöydällä lepääviä sitruunoita ja niiden epätodellista keltaisuutta.

Olen puhunut ääneen. Lausunut asioita joita en ole aikaisemmin pitänyt ääneen sanomisen arvoisina. Krooniseksi muuttuneita ristiriitoja, kolmasosa-ajatuksia, ajan reunamilla vuoroaan odottavia asioita. Alkuja. Luetellut käsityksiä, joiden aika on nyt käytetty.

Huomaan tämän liittyvän johonkin suurempaan. Kyse ei ole pelkästään tunteista. Kyse on koko olemisestani. Siitä ettei jokaista ajatusta tai kuvankaunista hetkeä ole tarve jakaa. Ei edes joka kahdeksatta.

Olen synnyttänyt salaisuuksia. Ollut kertomatta kenellekään. Raivannut olemassaoloni reunamille jakamattoman alueen, jolla seison yksin.

 

 

Laura

Hailuoto

Jätä kommentti
ajattelen / Elämä / Matkat

Ihmiset täällä ovat ahavoituneita, iättömän näköisiä; heidän elämänsä pituutta tai epäreiluutta on mahdotonta arvioida. He käyvät jatkuvaa vuoropuhelua meren kanssa, elävät sen armoilla ja sen kanssa. He pukeutuvat pellavaan ja tuulenpitäviin vaatteisiin, ja tuntuvat kantavan tietoa jota eivät itse tunnista salaisuudeksi. Kaduilla tuoksuu meri, jota he hengittävät väsymättä vuodesta ja sukupolvesta toiseen; täyttävät keuhkonsa sillä niin, etteivät enää erota sen tuoksua.

Tuulesta he puhuvat samaan tapaan kuin kiireestä sisämaassa puhutaan.

Lautta saapuu Hailuotoon. Kaikki on pysähtynyttä, paitsi tuuli. Se lennättää hienojakoista hiekkaa, hioo rannat pehmeiksi, tekee lauseista lyhyempiä, pakottaa puhumaan harkitummin. Jos maahan piirtää viivan, se katoaa tunnissa.

Kaikkialta nousee taipuvaa heinää ja tuntemattomia kasveja. Kitukasvuiset puut näyttävät pysyvän pystyssä vain koska kukaan ei koske niihin. Jos tarttuisi niiden kapeisiin runkoihin ja vetäisi, ne nousisivat vaivatta juurineen. Aivan kuin joku olisi  joskus lyönyt ne pystyyn rannan vaaleaan hiekkaan ja unohtanut sinne.

 

Laura