(ei otsikkoa)

Hapetta

5 tammikuun, 2020

Elämä

Iltapäivisin koulusta päästyäni juoksin kotiin jotta saisin olla hetken aikaa yksin.

Kävin kyljelleni sängylle, auringon lämmittämään kohtaan. Katsoin kellosta aikaa. En koskaan aloittanut kesken minuutin. Aloitin aina nollanollasta.

57, 58, 59,

Vedin keuhkot täyteen ilmaan ja pidätin.

Sekunnit kertyivät verkkaisesti toistensa päälle, katkoviiva muutti muotoaan tahdissa.

26, 27, 28,

Kerrostalojen seinissä kaikui läheiseltä työmaalta kantautuva äänimerkki. Pahaenteisesti tihenevä piippaus päättyi matalaan, mitäänsanomattomaan jylinään. Hiljaisuus.

59, 01, 02,

Aurinko hävisi pilven taakse. Valokulmio katosi alavartalon päältä kuin veteen laskettu hattara.

Paine kasvoi silmien takana ja keuhkoissa. Suljin silmäni ja kuvittelin olevani veden alla.

Tiesin ettei hengitystään saanut pidättää. Aivosolut alkoivat tehdä kuolemaa kuulemma yllättävän nopeasti. Tunnustelin silmäluomien päälle laskeutunutta hämärää ja arvioin että jotain oli ehtinyt varmasti jo kuolla. En tuntenut mitään. Makasin luunvalkoisella päiväpeitolla ja pitkitin riskiä.

Rintakehän liikkumattomuudessa ei ollut mitään väkinäistä. Pidättely ei tuntunut pidättelyltä. Kuin kehoni olisi luotu elämään ilman happea. Tunnistin tämän rauhan, aivojen keinotekoisen tavan rauhoitella panikoivaa hermostoa; sitä seurasi aina välitön tarve vetää henkeä.

33, 34, 35,

Avasin silmät ja tuijotin herätyskellon sinistä marmoria jäljittelevää pintaa. Oliko sinistä marmoria olemassa? En ollut nähnyt kuin valkoista.

Korvien kohina sekottui voimistuvaan sirinään. Kasvoja kuumotti. Jokainen sekunti venytti voitontunnetta. Näkökentän laitamilla sykki.

Pilvet siirtyivät, alkusyksyn valo tulvi jälleen sisään. Suunnikas ilmestyi sängyn päälle kuin sytytettynä.

Puhalsin ulos.

Laura

Mykkyydestä

1 tammikuun, 2020

by Laura Tähkävuori

comments 2

Elämä

On vuoden ensimmäinen päivä ja olen täällä. En luvatakseni turhia, en sanoakseni mitään vallankumouksellista. Vuoden ensimmäisiin päiviin liittyy hiljaista idealismia josta minäkin haluan osani, josta käsin tätä kirjoitan.

Luulen että jotain on tapahtumassa täällä, blogimaailmassa. Jokin on muuttumassa, taittumaisillaan kohti loppuaan ehkä. En osaa sanoa. Kaikki kytkeytyy kuvitteelliseen henkilökohtaiseen, ajatukset, puheenaiheet ja elämäntilanteet kiertävät alati tiivistyvää kehää.

Keskustelu vaimentuu. Yllätyn yhä harvemmin.

Kuinka kauan jaksamme lukea kuratoitua kuvausta jonkun toisen elämästä? Kuinka kauan jaksamme nostella maljoja uusille tavaroille ja palveluille?

En usko että kauan. Voin olla väärässä. Tavallaan toivon että olen. Ehkä tulee vielä aika jolloin keskustelu on tärkeämpää kuin katselu.

Tämä on yksi syy sille miksi tämäkin paikka on hiljennyt. En enää tiedä onko tämä, blogi, oikea areena, oikea osoite puhua.

Hiljaisuudelle on muitakin syitä – tietysti. Kuten viimeisten vuosien ajan kaikessa kirjoittamassani seurannut outo kaiku, haju, kipu, joka ylsi jokaiseen tekstiin, läikkyi kaikkialle, sai kaiken kuulostamaan väkinäiseltä. Käärin tekstit huomaamattani vieraaseen viitekehykseen, jota muut eivät välttämättä huomanneet, mutta jonka tunnistin aina viimeistään seuraavana päivänä palatessani teksin äärelle. Teksti kuoli yötä vasten.

Kirjoittamisesta tuli yliharkittua, väistelevää ja sovinnaista. Näennäisen epäsuoraa.

Alkukesästä tietokoneeni sammui eikä enää käynnistynyt. Lähivuosien kuvat, tekstit ja dokumentit jäivät pimeyteen ja katosivat sinne. Tuijotin mykkänä pysyttelevää ruutua, painelin virtanappia ja olin naurettavan helpottunut.

Tietokone on edelleen pöydällä johon sen silloin jätin. Sen päälle on kerääntynyt sanomalehtiä, papereita, muutama koru.

Haluaisin lopettaa tämän kertomalla että ehkä jokin on nyt toisin. Ehkä olen löytänyt jotain. Ehkä olen. Mutta en ole naiivi: olen sanonut tämänkin monta kertaa. Tämäkin on jo sanottu.

Laura

Juhlissa

24 marraskuun, 2019

by Laura Tähkävuori

comment 1

ajattelen / Elämä

juhlissa

Valot syttyvät ennen neljää. Ilta juoksee tottuneesti vastaan. Kuin joku kupertaisi kätensä kuukausiksi kaupungin ylle.

On noin kuukausi jouluaattoon.

Juhlissa joku nojautuu lähemmäs ja kuiskaa salaisuuden jonka painoa on vaikea arvioida.

Tanssilattian reunalla puolituttu pysäyttää kertoakseen miten ihana olen. Vastaan kiitos samoin, vaikken tunne häntä.

Pyöreän pöydän toisella puolen joku pohtii sangriakannun tilaamista. Minä mietin lähtemistä.

Puhe hidastuu. Keskustelu kiertää itsensä ympäri yhä uudelleen ja uudelleen.

Joku käyttää puhuessaan liikaa lainausmerkkejä.

Joku pyytää jäämään. Lupaan tulla takaisin.

En tietenkään tule.

Kadulla on kolme murskaantunutta joulukoristetta, märkä asfaltti ja keskiyön kakofonia.

Tuntemattomassa eteisessä ripustan avaimet naulaan ja kysyn pärjäätkö varmasti.

Hän nyökkää.

Laura

Kuinka unohtaa marraskuu

9 marraskuun, 2019

by Laura Tähkävuori

comments 4

ajattelen / Elämä

Ennen ajattelin, että marraskuussa on aika levätä ja horrostaa, käpertyä itseensä ja olla vaatimatta maailmalta mitään. Antautua tihenevälle pimeälle, luopua vastarinnasta ja antaa pimeän nielaista. Uskoa ensilumeen. Tarkentaa katseensa mustuutta puhkoviin värivaloihin ja pyrkiä parhaansa mukaan välttelemään ajatusta siitä, että kaikki tämä on vasta alkua. Että olemme vasta pimeän suulla.

Pari vuotta sitten tein ihmiskokeen ja ajastin vuoden suurimman ja tärkeimmän projektin marraskuulle. Vastoin kaikkia odotuksia, se oli menestys.

Kun vuoden lopun voi jo kurottamalla tuntea, otan kalenterin käteen ja hoidan kaiken kuntoon. Viivaan yli kuolleena syntyneet, omaan optimismiinsa tukehtuneet lupaukset (~~venyttele iltaisin, kirjoita kortteja, soittele enemmän~~) ja keskityn hallittaviin. Ehkä vuosien yrittämisen jälkeen voisin myöntää itselleni, ettei minusta koskaan tule venyttelijää.

Suurimman osan vuodesta kaikki elämässäni on vähän levällään, vähän epävarmaa. Hedonistinen perusluonteeni on tehnyt minusta erinomaisen asioidenvälttelijän. Suurimman osan vuodesta vakuuttelen itselleni että ehdin kyllä myöhemminkin. Vuoden viimeisillä viikoilla havahdun ja pakkaan kaiken kokoon. Kuin muuttaisin kiireellä seuraavaan vuoteen.

Olen tehnyt lähivuosien marraskuista aikaansaamisen taidetta. Olen remontoinut huoneita ja kirjoittanut kandini vuoden pimeimpään aikaan. Tässä marraskuussa suoritan opintoni vihdoin loppuun. Pieni muotoseikka antoi odottaa itseään kaksi vuotta. Nyt hoidan kaiken reilussa kuukaudessa pois, heilautan kättä ja poistun paikalta.

Aivan kuin olisin kerännyt koko vuoden energiaa näitä viikkoja varten.

Ehkä olenkin.

Laura

Minuuttien vuosi

2 marraskuun, 2019

by Laura Tähkävuori

comments 4

ajattelen / Elämä

Processed with VSCO with b5 preset

Kävelen kiireessä iltojen läpi. Askelissa on levoton tahti, leikkaan risteysten yli kotiin. Jätän vastaamatta puheluihin, juoksen punaisia päin, tahallani mutta en pahalla.

Aikaisemmin ajattelin ajanlaskun olevan ihmisen keinotekoinen salajuoni oman historiansa mystifioimiseksi, tapa alleviivata olematonta kontrolliamme asioiden kulkuun. Olen suhtautunut aikaan kuin mihin tahansa ihmisen keksintöön; piirrämme ääriviivat vuosille ja vuorokausille, pilkomme ne osiin ja ripottelemme tarinamme sopiviin kohtiin.

Nyt en enää tiedä mitä ajatella. Tiedän vain sen, etten malttaisi odottaa vuoden vaihtuvan.

Tämän piti olla vuosien vuosi.

Se ei varsinaisesti ollut sitä.

Ajattelin maalailevani suuria linjoja uusiksi, tekeväni kaarevia u-käännöksiä niin monta että niistä muodostuisi symmetrinen kukka. Sen sijaan kuljin luotisuoraan alusta loppuun.

Tämä oli hetkien vuosi. Paikka paikoin kirvelevä ja haikea, loppua kohden kasvava, ilon laajentama. En haluaisi käyttää mosaiikki-vertausta, mutten keksi parempaakaan. Vuosi oli pullollaan pieniä, toisistaan irrallisia hetkiä ja tunteita. Ei kokonaiskuvaa, ei ehjää tarinaa, vain ohikiitäneitä kelluvia minuutteja.

Helmikuun pysähtynyt valo, luovuttamaisillaan oleva kylmyys.

Ilta pienen kaksion pöydän ääressä. Taustalla keskustelua pehmeästi puhkovat laulunsanat. Kesken kaiken, yhtäkkiä, syvältä nouseva pidättelemätön itku.

Katkeamattomat naurukohtaukset suihkussa. (Nauran nykyään usein suihkussa.)

Lissabonin kirkas aurinko, liukkaat kadut, valtameren äkkikylmyys. Laitakaupungin korttelista löytynyt ravintola, painavat marmoriset pöydät, ikkunan ulkopuolella tihenevä lämmin hämärä.

Maaliskuussa saapunut asukas, asunnon huoneissa tiikerin lailla hiipivä pieni hahmo.

Alkukesän loputon väsymys. Kireälle kiertyneet viikot, toisiinsa sotkeentuneet kuukaudet, ohueksi kuluneet unet. Lopulta lääkärin pitkä, lämmin katse.

Pääskysten paluu. Sisäpihan sointi. Pitkittyneet sateet, lämpimän kostean ympäröimät viikot.

Aikaiset, kirpeät aamut maauimalassa. Höyryävä vesi heräävien kortteleiden keskellä. Keskenään kisailevat uimavalvojat, kiinnostuneempia toisistaan kuin kenenkään pelastamisesta.

Viileät varpaat kylkiluilla. Selkään piirretyt sanat.

Juhannuksen toisteiset unet. Keräämättä jääneet kukat.

Kirjan alku. Kahden kuukauden katkeamaton ajatus ja vimma.

Kesän kuumin päivä. Hikinen ilo ja helpotus, värikkäitä kukkia hiuksissa, hääparin silmissä aaltoileva vesi. Maanalaisen baarin tanssilattia, kuin valaan nielu.

Elokuun tuulen nostattamat aallot kallioilla. Ihmisten peittelemätön riemu järvenpinnan notkoissa.

Pääskysten lähtö. Läpi kesän kestäneen karnevaalin eleetön päätös, syyskuisen aamun hiljaisuus, autiona herännyt taivas.

Olohuoneeseen kannetut pitkät pöydät, lakanat pöytäliinoina, kynttilät, syleissä kiertävät lapset, shampanja. Yön puolelle venyvät keskustelut. Syliin vedeyt polvet.

Lentokentän lähtöportilla soiva puhelin. Särkynyt ääni, juuri puhjennut suru. Katoava hetki sanojen ja ymmärryksen välillä. Hiljaisuuden saartamat minuutit.

Lokakuisen yötaivaan valkoiset lokit. Pimeyteen nukahtanut kaupunki. Aina yhtä unelias Hammareninkatu.

Ensimmäinen pakkasaamu. Liikenneympyrän yli matalalla lentävät joutsenet.

Ilta kaksin. Ilmaan piirretyt suunnitelmat, kurotus ajan yli jonnekin josta ei tiedä.

Laura

Tyylin ja arvojen leikkauspisteessä

15 lokakuun, 2019

by Laura Tähkävuori

Jätä kommentti

Tyyli

Kaupallinen yhteistyö: Store of Hope

Etsin koko viime talven täydellistä neuletta. En löytänyt, en ostanut. Tähän saakka olen hankkinut neuleeni pääsääntöisesti kirpputoreilta, sillä ketjuliikkeiden materiaalilappujen sisällöissä ei ole juhlimista; villaa, silkkiä ja kashmiria on eksklusiivisimmissakin vaatteissa useimmiten vain nimellinen määrä. Kirpputorien suhteen homma on kuitenkin aina arpapeliä, ja materiaaleiltaan ja istuvuudeltaan täydellisen neuleen löytäminen verrattavissa pieneen lottovoittoon. Kompromissit koon ja istuvuuden suhteen ovatkin kirpparilöytöjen kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kuullessani Store of Hopen lanseeraavan ensimmäisen oman vaatemallistonsa, olin innoissani. Kuultuani että kyseessä on kashmirmallisto, olin riemuissani. Merkin luovana johtajana toimiva Eeva on ystäväni ja tyylimuusani, jonka kanssa tartumme samoihin henkareihin kirpparikierroksillamme ja sovitamme samoja vaatteita toisistamme tietämättä.

Osasin siis odottaa hyvää.

Olen tehnyt Store of Hopen kanssa aikaisemminkin kaupallista yhteistyötä: viime vuonna kirjoittamani farkkujuttu kirvoitti hyvää keskustelua eettisestä muodista niin kommenttiboksissa kuin muualla somessa. Kyseisessä postauksessa näkyvät ABLE:n farkut ovat edelleen lempifarkkuni. Olen tilannut itselleni henkilökohtaisen uutiskirjeen Storelle saapuvista high rise -eristä, sillä ne ovat kaikkien aikojen parhaat ja ylivoimaisesti kehutuimmat omistamani farkut. (Aika hyvin tummansinisiltä perusfarmareilta.)

Vaatteiden ostamiseen liittyy nykyään paljon moraalista painolastia, joka painaa lyijyn lailla ostoskorin pohjalla. Store of Hope on onnistunut hitsaamaan arvot ja designin yhteen niin hyvin, ettei asiaa edes tajua verkkokauppaa selatessaan. Tuotteisto on tarkkaan kuratoitu ja valmiiksi arvoharavoitu, ja se hengittää sopivassa suhteessa trendien mukana.

Tuore kashmirmallisto jatkaa samaa linjaa. Tarkoituksena ei ole ollut luoda identtisiä perusneuleita, vaan huomio on kiinnitetty klassikoiden yksityiskohtiin: istuvuuteen ja aikaa kestäviin leikkauksiin. Oma lempparini on kuvissa näkyvä harmaa Edith-neule, jota olen käyttänyt sen saatuani lähes päivittäin. (Matkustin menneellä viikolla Tukholmaan kolmeksi päiväksi ja pakkasin mukaan kolme paitaa. Käytin niistä yhtä. Loput ajasta kuljin unelmanpehmeässä matkustusneuleessani.)

Kashmir yksinään on erittäin hienoa, ja vaatii parikseen toisen kuidun kestävyyden takia. Store of Hopen neuleissa kashmir on paritettu australialaisen hienovillan kanssa, ja lopputulos on iholla unelmanpehmeä.

Neuleissa käytettävä kashmir tulee Nepalista, Himalajan vuoristolta, jossa kashmirvuohia paimennetaan perinteisin tavoin. Vuohia ei kynitä, keritä tai revitä, vaan villa irroitetaan kampaamalla. Tämän jälkeen kuidut tekevät koukkauksen Kiinassa, jossa ne kehrätään langaksi. Nepalissa kun ei ole lankakehräämöjä.

Malliston neuleet eivät synny anonyymeissä käsissä. Kaiken takana on Katmandussa toimiva perheyritys, joka työllistää maltilliset 25 henkilöä. Yrityksen kippareina toimii pariskunta Saroj ja Arundharti. Yrityksessä noudatetaan työehtoja jollaisiin kehittyvien maiden vaateteollisuudessa törmää harvoin. Työpäivät ovat kahdeksantuntisia, työtä tehdään normaaliin virastoaikaan ysistä viiteen ja työehtoihin kuuluu normaalit lomat, vapaat viikonloput ja maan keskiarvoa parempi palkka (kaksinkertainen Nepalin valtion asettamaan minimum living wageen nähden).

Niin kuin kaikki Store of Hopella myytävät vaatteet, myös merkin omat neuleet ovat zero wastea. Toisin kuin useimpien massatuotettujen ketjuvaatteiden kohdalla, neuleiden osia ei leikata levyltä, eikä vaatteiden sisäsaumoihin jätetä ylimääräisiä saumavaroja. Näin leikkuujätettä ei synny. Muotoon neulotut neuleet valmistetaan käsikäyttöisillä neulekoneilla, mikä mahdollistaa räätälöityjen yksityiskohtien toteuttamisen. Pikkulinnut osasivat kertoa, että neulemalliston yksityiskohtia hiottiin pitkään ja hitaasti. (Harvinaisia adjektiiveja vaateteollisuudesta puhuttaessa.)

Store of Hopen kantavana ajatuksena onkin luoda hyvin suunniteltua, materiaaleiltaan ja designiltaan kestävää tulevaisuuden vintagea. Rakastan tätä aikoja halkovaa ajatusta.

Psst. Koodilla LAURA10 saa höylättyä kymmenen prosenttia ostosten hinnasta pois Store of Hopen verkkokaupassa tämän viikon ajan 20.10. asti.

Laura

Yhdessä kesässä

20 syyskuun, 2019

by Laura Tähkävuori

comments 2

ajattelen / Elämä / kirjoittaminen

Valo kiristyy kupariseksi ennen katoamistaan. Silittää selkänojia, poskipäitä, talojen kylkiä, häikäisee enää harvoin. Laskeutuu valittuihin paikkoihin ja sanoo: hei sitten.

Rakastan näitä pitkittyneitä hyvästejä. Päivät tummuvat reunamiltaan kohti keskustaa, kunnes jälleen on koko ajan hämärää. Siihenkin tottuu.

En muista tästäkään kesästä erityisesti mitään. Tämäkin oli vuodenaika muiden välissä. Joskus mietin vaivaako minua jokin; miksi aika ja sen rakentamat muistot eivät pinty minuun, miksen osaa listata asioita joita tunsin ja koin ja kävin milloinkin läpi. On vain kesä ja sitten seuraava. Lukematon määrä asioita jotka saivat alkunsa jo aiemmin, mutta sattuivat saavuttamaan saturaatiopisteensä juuri heinäkuussa.

En osaa suhtautua ajanjaksoihin tarinallisesti. Olen aina keskellä jotain. Harva asia alkaa ja loppuu saman vuodenajan aikana. Paitsi romanssit. Kerran rakastuin toukokuussa ja elokuuhun mennessä kaikki oli jo ohi. Syyskuussa lohdutin itseäni hokemalla kaiken tarkoituksellisuutta; kaiken piti ehkä mennä niin, kaiken piti mennä näin. Vietin illat mystifioiden mennyttä kesää, sen helteisiä öitä ja liian kylmää rantavettä. Uskoin koko maailmankaikkeuden rakentuneen niitä hetkiä varten.

Kun nyt törmäämme kahvilan jonossa ja juttelemme, vaihdan painoa toiselle jalalle ja yritän muistella mitä joskus oli. Meitä yhdistää rauennut taika. Käperryimme lämpimässä hämärässä toisiimme ja kielsimme muun, astuimme lopulta yhdessä vastentahtoisesti valoon ja tulimme sillä hetkellä kirvelevän tietoisiksi kaiken mahdottomuudesta.

Hänellä oli luumunsiniset lakanat ja minulla krooninen kaukokaipuu. Nyt hänellä on vaikeasti lausuttava sukunimi ja minulla kiire kotiin.

Laura

Portaat

15 syyskuun, 2019

by Laura Tähkävuori

comments 2

ajattelen / Elämä

Elokuun loppumetreillä kampus kylpee kultaisessa valossa, joka on jo taittumaisillaan kupariin.

Uudet tulokkaat tunnistaa välittömästi; heidän olemuksessaan on jäänteitä abivuosista, kehnosti peiteltyä jännitystä uuden edessä. Tämä on aivan erilainen maailma. Täällä edeltäneet vuodet nollaantuvat, eikä kukaan ole kiinnostunut laudatureista. Puhe on tunnustelevaa, kasvoilla viipyilee pyöreä pehmeys. He ovat irtoamaisillaan, reunoiltaan kiinni menneessä. Kuin kypsät hedelmät.

He seisoskelevat piireissä, istuskelevat paikoissa joissa kukaan ei muulloin istu. Senkin he tulevat oppimaan: nurmen reunustamilla portailla istutaan kerran vuodessa kahden viikon ajan. Muulloin ne ovat autiot. Sama ilmiö toistuu vuodesta toiseen; portaat ovat vastaanottokeskus, tuoreiden tulokkaiden turvasatama. Siellä minäkin istuin ja odotin kymmenen vuotta sitten, enkä milloinkaan sen jälkeen.

On kymmenes ja toistaiseksi viimeinen elokuuni yliopistolla.

Haluaisin selitellä miksi. Miksi on kulunut niin kauan, miksi olen edelleen täällä. Miksi en valmistu. Miksi meni niin kauan kotiutua tänne, ja miksi tuntuu niin oudolta lähteä.

Katson kauniita ja fiksuja parikymppisiä, kuinka he istuvat, eikä ryhdissään ole mitään anteeksipyytelevää.

Nieleskelen esiin puskevaa ajatusta kuin hikkaa. Jos voisinkin aloittaa kaiken alusta. Kaiken tämän. Tulla uudestaan portaille istumaan. Ehkä en nukkuisi ohi luentojen, riitaantuisi professorien kanssa, tuntisi hahmotonta ulkopuolisuutta kaiken keskellä. En alisuorittaisi, lopettaisi kaikkea paitsi pakollista kesken, karkaisi sadatta kertaa kahville miettimään mitä edes teen täällä.

Ehken enää pelkäisi että tenttivastausteni päällä olisi kaikensanova rasti, alla pienellä kirjoitettu merkintä: mitä teet täällä? Ehken haluaisi luovuttaa, nostaa käsiä ylös ja myöntää etten kuulu tänne. Ehkä en käyttäisi ensimmäisiä vuosia toistellen, että jossain on tapahtunut virhearvio. Minä olen arvioinut itseni jyrkästi yläkanttiin, ja he ovat päästäneet minut sisään.

Olin väärään paikkaan eksynyt lapsi.

Olin lukenut pääsykoemateriaalia sivistyssanakirjan kanssa. Vasta myöhemmin tajusin, että sanat jotka muodostivat portin uuteen todellisuuteen, rakensivat sen kokonaisuudessaan. Enkä osannut edes perusteita. Verbaalinen kömpelyyteni tuli ilmi vasta nyt. Etsin kuumeisesti helpotusta professorien kasvoilta, toivoin että huijaus tulisi ilmi, paljastuisin viimein. Että tämä väsyttävä leikki loppuisi. Ehkä he pyytäisivät minut luennon jälkeen huoneeseensa kahville. Ehkä ystävällinen keskustelu kahden kesken saisi minut ymmärtämään, että on parasta kääntyä takaisin kotiin.

Mistä olin jäänyt paitsi? Mitä minulta puuttui? Mikä teki oloni niin raskaaksi, että koin pakottavaa tarvetta istua invavessassa ja hengittää syvään. Vielä kerran. Vielä kerran. Kaikki tuntui aivan liian työläältä. Googlasin sanoja joilla ympärillä olleet puhuivat. Muut paneutuivat paradigmoihin, uuttivat ne vaivatta osaksi kokonaiskuvaansa. Minä en tiennyt mitä on feminismi tai teoria. Simultaanitulkkasin luentoja googlen avulla ja salasin etten tiedä mistään mitään.

Hiljalleen aloin ymmärtää ympäristöäni, uutta kieltä ja puhetapaa. Minun ei tarvinnut enää puhaltaa pitkiä syviä keuhkollisia, en enää kokenut pakonomaista tarvetta etsiä oikeutusta olla siellä missä olin. Olin saapunut todellisuuksien väliseen tilaan josta käsin kurotin kumpaankin suuntaan. Liikuin huomaamattani kauemmaksi lähtöpisteestäni, enkä ymmärtänyt kantavani syntymälahjana ristiriitaa, joka odotti puhkeamistaan.

Muistan kadehtineeni muualta muuttaneita. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos koti olisi etäämmällä, kylässä johon synnytään tai päädytään. Jossa ajatukset joutuivat törmäyskursseille vain viikonloppuisin ja lomilla. Mutta me olimme edelleen samassa kaupungissa, kahdeksan kilometrin päässä toisistamme. Rakastimme toisiamme aivan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta todellisuutemme repeytyivät hitaasti ja vääjäämättä irti toisistaan. Meidän oli yhä useammin vaikea ymmärtää toisiamme. Keskityimme rakastamaan, sillä sen me osasimme. Se oli yhteinen nimittäjämme.

Minulla oli välikieli, tasapainoilin kahden puhetavan välissä; en puhunut enää vanhaa, enkä osannut kunnolla uutta. Juhlissa sukulaiset kutsuivat kirjaoppineeksi. Heidän lyhyissä naurahduksissaan ja välillemme venyvässä hiljaisuudessa oli vierasta, pidäteltyä inhoa, joka oli kasvanut siihen parissa vuodessa. Olin yhä useammin hiljaa, ja sekin tuntui ärsyttävän heitä.

Ehkä mitään sellaista ei enää tapahtuisi.

Syyskuuhun tultaessa portaat ovat tyhjät.

Laura

Laiskoja hyvästejä

6 syyskuun, 2019

by Laura Tähkävuori

comments 2

Elämä / kirjoittaminen / Suhteet

Huoneeni oli asunnon suurin ja viilein. Välimeren talvi oli kylmempi kuin olin osannut kuvitella.

Hän ei tullut kertaakaan käymään luonani. Kuukausien kuluessa tajusin toivovani ettei hän edes ehdottaisi sitä. Viimeiset viikot pakkasin hajamielisesti tavaroitani ja mietin miten ottaa esiin se tosiasia ettei meistä tulisi tämän onnellisempia, eikä se riitä.

Lähtöpäivän aamuna kämppis jäi itkemään parvekkeelle. En ymmärtänyt mitä hän itki; aikaa joka oli mennyt vai aikaa jota ei enää tulisi. Minä halusin vain kotiin eroamaan. Kuski ajoi lentokentälle talomme toiselta puolelta. Siellä oli puisto josta en ollut tiennyt. Hyvästelin pikaisesti kaiken tuntemattomaksi jääneen, pyysin mielessäni anteeksi etten ollut jaksanut tutustua. Kotikatu loittoni ja typistyi nimettömäksi osaksi kapeakujaista kaupunkia.

Lähtöselvityksessä laukkuni painoi kahdeksan kiloa liikaa. Kävelin takaisin aulaan, tyhjensin matkalaukusta sattumanvaraisesti tavaroita, jätin suuren nahkalaukun tavaroineen roskakorin viereen ja lensin kotiin.

Palattuani halusin olla hiljaa, ja olinkin. Kaksi viikkoa puhumatta uuden asunnon lattialla. Hiljalleen reipastuin, kai koska oli ”pakko”, aloin asetella tavaroita paikoilleen. Illat istuin levottomana graniitinharmaalla sohvalla joka oli kannettu sisään poissa ollessani. Vaatekaapissa oli kaksi tyhjää hyllyä hänen täysiensä välissä. Täytin ne. Siirtelin limoviikunaa ympäri asuntoa, järjestelin kenkähyllyn kahteen otteeseen. Hänen ja minun, ja sitten: hänen, minun, hänen, minun.

Kevään valo työntyi ikkunoista sisään ja valvotti. Päätimme teettää verhot makuuhuoneeseen. Kävelimme kangaskaupan vierailla käytävillä, juoksutimme sormiamme pakkojen päällä ja mietimme mistä pitäisimme. Valitsimme paksun, tunkkaisen beigen pimennyskankaan jonka synnyttämässä hämärässä nukkuisimme sikeämmin. Viikon päästä sain viestin, että verhot ovat valmiit ja noudettavissa. Sinä iltana päätimme erota.

Laura

”No niin” mies sanoi

23 elokuun, 2019

by Laura Tähkävuori

comments 6

ajattelen / Elämä / Mielipide / Suhteet

”No niin, no niin” mies keskeyttää naurahtaen, kun puhun palkkaeroista ja patriarkaatista. ”Käyt taas aivan ylikierroksilla” hän jatkaa, ja ympärillemme laskeutuu outo, heikosti latautunut hiljaisuus.

Hän on ystäväni.

Olen käynyt näitä keskusteluita väsymättä ja väsyen vuosia. Hinkkaamme kupliamme vereslihalle saakka, ja joskus luovutamme suosiolla. Minun ei tarvitse lähteä minnekään puolustamaan ajatuksiani; riittää että käyn töissä, terassilla, kirjastossa ja kuntosalilla. Minun ei tarvitse etsiä eri mieltä olevia. Elän heidän kanssaan, heidän ympäröimänään. Olemme ystäviä, sukulaisia, kollegoita.

Välillämme on sokea piste jota väistelemme mukavuussyistä.

Minäkin väistän, koska en aina jaksa puhua yksin.

Aina en jaksa.

En jaksa ylläpitää hiljaisuuden ja aiheenvaihdannan katkomaa monologia, jonka loppua kaikki odottavat. Tiedän että pitäisi jaksaa. Naiset ennen meitäkin tiesivät että pitäisi. Heitä väsytti ja pelotti. Mitä menetettävää meillä on?

Feminismi on periytyvää kenttätyötä.

Luuleeko joku että me olemme feministejä koska se on hauskaa? Koska meistä on lystikästä selittää samoja itsestäänselviä asioita vuosikymmenestä toiseen?

Minulla olisi paljon muutakin tekemistä.

Näissä itsestäänselvyyksissä me olemme kasvaneet, ja niihin me olemme tottuneet. Mutta se ei tarkoita ettäkö olisimme nauttineet. Meiltä ei ole kysytty. Me emme ole osanneet kysyä. Ja nyt kun vihdoin osaamme, meille sanotaan hyväntahtoisesti no niin, no niin.

Me olemme heränneet pitkittyneestä painajaisesta. Olemme säpsähtäneet hereille, ja nyt meidän pitäisi lohduttaa itsemme uudestaan uneen.

No niin, no niin.

Se ei ole tyhmyyttä tai pahuutta. Se on kykenemättömyyttä ja totuttua tahdottomuutta tarkastella luutuneita itsestäänselvyyksiä. Se on haluttomuutta herätä. Halua venyttää lämmintä unta vielä parin sukupolven verran – kääntää kylkeä ja nukkua selin meihin.

Laura