On vuoden ensimmäinen päivä ja olen täällä. En luvatakseni turhia, en sanoakseni mitään vallankumouksellista. Vuoden ensimmäisiin päiviin liittyy hiljaista idealismia josta minäkin haluan osani, josta käsin tätä kirjoitan.
Luulen että jotain on tapahtumassa täällä, blogimaailmassa. Jokin on muuttumassa, taittumaisillaan kohti loppuaan ehkä. En osaa sanoa. Kaikki kytkeytyy kuvitteelliseen henkilökohtaiseen, ajatukset, puheenaiheet ja elämäntilanteet kiertävät alati tiivistyvää kehää.
Keskustelu vaimentuu. Yllätyn yhä harvemmin.
Kuinka kauan jaksamme lukea kuratoitua kuvausta jonkun toisen elämästä? Kuinka kauan jaksamme nostella maljoja uusille tavaroille ja palveluille?
En usko että kauan. Voin olla väärässä. Tavallaan toivon että olen. Ehkä tulee vielä aika jolloin keskustelu on tärkeämpää kuin katselu.
Tämä on yksi syy sille miksi tämäkin paikka on hiljennyt. En enää tiedä onko tämä, blogi, oikea areena, oikea osoite puhua.
Hiljaisuudelle on muitakin syitä – tietysti. Kuten viimeisten vuosien ajan kaikessa kirjoittamassani seurannut outo kaiku, haju, kipu, joka ylsi jokaiseen tekstiin, läikkyi kaikkialle, sai kaiken kuulostamaan väkinäiseltä. Käärin tekstit huomaamattani vieraaseen viitekehykseen, jota muut eivät välttämättä huomanneet, mutta jonka tunnistin aina viimeistään seuraavana päivänä palatessani teksin äärelle. Teksti kuoli yötä vasten.
Kirjoittamisesta tuli yliharkittua, väistelevää ja sovinnaista. Näennäisen epäsuoraa.
Alkukesästä tietokoneeni sammui eikä enää käynnistynyt. Lähivuosien kuvat, tekstit ja dokumentit jäivät pimeyteen ja katosivat sinne. Tuijotin mykkänä pysyttelevää ruutua, painelin virtanappia ja olin naurettavan helpottunut.
Tietokone on edelleen pöydällä johon sen silloin jätin. Sen päälle on kerääntynyt sanomalehtiä, papereita, muutama koru.
Haluaisin lopettaa tämän kertomalla että ehkä jokin on nyt toisin. Ehkä olen löytänyt jotain. Ehkä olen. Mutta en ole naiivi: olen sanonut tämänkin monta kertaa. Tämäkin on jo sanottu.
Laura
