Kävelen kiireessä iltojen läpi. Askelissa on levoton tahti, leikkaan risteysten yli kotiin. Jätän vastaamatta puheluihin, juoksen punaisia päin, tahallani mutta en pahalla.
Aikaisemmin ajattelin ajanlaskun olevan ihmisen keinotekoinen salajuoni oman historiansa mystifioimiseksi, tapa alleviivata olematonta kontrolliamme asioiden kulkuun. Olen suhtautunut aikaan kuin mihin tahansa ihmisen keksintöön; piirrämme ääriviivat vuosille ja vuorokausille, pilkomme ne osiin ja ripottelemme tarinamme sopiviin kohtiin.
Nyt en enää tiedä mitä ajatella. Tiedän vain sen, etten malttaisi odottaa vuoden vaihtuvan.
Tämän piti olla vuosien vuosi.
Se ei varsinaisesti ollut sitä.
Ajattelin maalailevani suuria linjoja uusiksi, tekeväni kaarevia u-käännöksiä niin monta että niistä muodostuisi symmetrinen kukka. Sen sijaan kuljin luotisuoraan alusta loppuun.
Tämä oli hetkien vuosi. Paikka paikoin kirvelevä ja haikea, loppua kohden kasvava, ilon laajentama. En haluaisi käyttää mosaiikki-vertausta, mutten keksi parempaakaan. Vuosi oli pullollaan pieniä, toisistaan irrallisia hetkiä ja tunteita. Ei kokonaiskuvaa, ei ehjää tarinaa, vain ohikiitäneitä kelluvia minuutteja.
Helmikuun pysähtynyt valo, luovuttamaisillaan oleva kylmyys.
Ilta pienen kaksion pöydän ääressä. Taustalla keskustelua pehmeästi puhkovat laulunsanat. Kesken kaiken, yhtäkkiä, syvältä nouseva pidättelemätön itku.
Katkeamattomat naurukohtaukset suihkussa. (Nauran nykyään usein suihkussa.)
Lissabonin kirkas aurinko, liukkaat kadut, valtameren äkkikylmyys. Laitakaupungin korttelista löytynyt ravintola, painavat marmoriset pöydät, ikkunan ulkopuolella tihenevä lämmin hämärä.
Maaliskuussa saapunut asukas, asunnon huoneissa tiikerin lailla hiipivä pieni hahmo.
Alkukesän loputon väsymys. Kireälle kiertyneet viikot, toisiinsa sotkeentuneet kuukaudet, ohueksi kuluneet unet. Lopulta lääkärin pitkä, lämmin katse.
Pääskysten paluu. Sisäpihan sointi. Pitkittyneet sateet, lämpimän kostean ympäröimät viikot.
Aikaiset, kirpeät aamut maauimalassa. Höyryävä vesi heräävien kortteleiden keskellä. Keskenään kisailevat uimavalvojat, kiinnostuneempia toisistaan kuin kenenkään pelastamisesta.
Viileät varpaat kylkiluilla. Selkään piirretyt sanat.
Juhannuksen toisteiset unet. Keräämättä jääneet kukat.
Kirjan alku. Kahden kuukauden katkeamaton ajatus ja vimma.
Kesän kuumin päivä. Hikinen ilo ja helpotus, värikkäitä kukkia hiuksissa, hääparin silmissä aaltoileva vesi. Maanalaisen baarin tanssilattia, kuin valaan nielu.
Elokuun tuulen nostattamat aallot kallioilla. Ihmisten peittelemätön riemu järvenpinnan notkoissa.
Pääskysten lähtö. Läpi kesän kestäneen karnevaalin eleetön päätös, syyskuisen aamun hiljaisuus, autiona herännyt taivas.
Olohuoneeseen kannetut pitkät pöydät, lakanat pöytäliinoina, kynttilät, syleissä kiertävät lapset, shampanja. Yön puolelle venyvät keskustelut. Syliin vedeyt polvet.
Lentokentän lähtöportilla soiva puhelin. Särkynyt ääni, juuri puhjennut suru. Katoava hetki sanojen ja ymmärryksen välillä. Hiljaisuuden saartamat minuutit.
Lokakuisen yötaivaan valkoiset lokit. Pimeyteen nukahtanut kaupunki. Aina yhtä unelias Hammareninkatu.
Ensimmäinen pakkasaamu. Liikenneympyrän yli matalalla lentävät joutsenet.
Ilta kaksin. Ilmaan piirretyt suunnitelmat, kurotus ajan yli jonnekin josta ei tiedä.
Laura
