”No niin” mies sanoi

comments 6
ajattelen / Elämä / Mielipide / Suhteet

”No niin, no niin” mies keskeyttää naurahtaen, kun puhun palkkaeroista ja patriarkaatista. ”Käyt taas aivan ylikierroksilla” hän jatkaa, ja ympärillemme laskeutuu outo, heikosti latautunut hiljaisuus.

Hän on ystäväni.

Olen käynyt näitä keskusteluita väsymättä ja väsyen vuosia. Hinkkaamme kupliamme vereslihalle saakka, ja joskus luovutamme suosiolla. Minun ei tarvitse lähteä minnekään puolustamaan ajatuksiani; riittää että käyn töissä, terassilla, kirjastossa ja kuntosalilla. Minun ei tarvitse etsiä eri mieltä olevia. Elän heidän kanssaan, heidän ympäröimänään. Olemme ystäviä, sukulaisia, kollegoita.

Välillämme on sokea piste jota väistelemme mukavuussyistä.

Minäkin väistän, koska en aina jaksa puhua yksin.

Aina en jaksa.

En jaksa ylläpitää hiljaisuuden ja aiheenvaihdannan katkomaa monologia, jonka loppua kaikki odottavat. Tiedän että pitäisi jaksaa. Naiset ennen meitäkin tiesivät että pitäisi. Heitä väsytti ja pelotti. Mitä menetettävää meillä on?

Feminismi on periytyvää kenttätyötä.

Luuleeko joku että me olemme feministejä koska se on hauskaa? Koska meistä on lystikästä selittää samoja itsestäänselviä asioita vuosikymmenestä toiseen?

Minulla olisi paljon muutakin tekemistä.

Näissä itsestäänselvyyksissä me olemme kasvaneet, ja niihin me olemme tottuneet. Mutta se ei tarkoita ettäkö olisimme nauttineet. Meiltä ei ole kysytty. Me emme ole osanneet kysyä. Ja nyt kun vihdoin osaamme, meille sanotaan hyväntahtoisesti no niin, no niin.

Me olemme heränneet pitkittyneestä painajaisesta. Olemme säpsähtäneet hereille, ja nyt meidän pitäisi lohduttaa itsemme uudestaan uneen.

No niin, no niin.

Se ei ole tyhmyyttä tai pahuutta. Se on kykenemättömyyttä ja totuttua tahdottomuutta tarkastella luutuneita itsestäänselvyyksiä. Se on haluttomuutta herätä. Halua venyttää lämmintä unta vielä parin sukupolven verran – kääntää kylkeä ja nukkua selin meihin.

 

Laura

2017 – 2019

comments 6
ajattelen / Elämä / kirjoittaminen / Suhteet

2017

Istun ystäväni kanssa kahvilassa. Hänellä vaaleanroosa neule, kaunis pyöreä vatsa ja tukala olo. Minulla vain tukala olo. Ystäväni sanoo että minun on kirjoitettava. Suljettava blogi ja keskitettävä voimavarani ja aikani kirjaan. Vastaan etten halua kirjoittaa kirjaa, eikä minulla ole tarinaa. Syömme sulhaspiirakoita ja vaihdamme aihetta.

 

Jatkan blogia ja todistelua siitä ettei minulla ole sanottavaa. Tukala pitkittyy, kroonistuu osaksi olemustani. En tunnista syytä sille miksi kävelen vähän kumarassa ja puhun aiempaa vähemmän.

 

2018

Ystäväni palaa kirja-asiaan. Tivaa syitäni ja minä luettelen ne.

Lääkäri painaa stetoskoopin vasemman lapaluun alle ja pyytää vetämään syvään henkeä. En pysty.

 

2019

On alkukesä. Avaan vuosia seisseen tiedoston. Ensin on puolikas sivu, sitten kolme. Viidennentoista sivun kohdalla en enää vilkuile vasenta laitaa. Haluan vain kirjoittaa tämän itsestäni ulos.

Tukala olo hellittää.

Haluan pitää tekstin vain itselläni, sulkeutua makuuhuoneeseen ennen kuin meidät löydetään. En halua päästää sisään ketään, mittailla ilmeitä ja pohtia tajuavatko he.

En ole valmis yhteenkään tarkentavaan kysymykseen.

Olen juhlissa. On kesän jo häämöttävä loppu. Minulta kysytään mitä kuuluu, ja vastaan tottuneesti asian vierestä. Kysymys toistetaan ja kerron että kirjoitan sellaista…kirjan tapaista. Olen harjoitellut asian kertomista ja se hävettää joka kerta aivan yhtä paljon. (Asia jota kukaan ei kertonut: on kamalaa puhua kirjasta joka ei ole kirja. Olen mielummin puhumatta.)

 

Seuraavana päivänä makaan sängyllä ja luen ensimmäistä kertaa tekstiä ääneen.

 

Laura

Katse

Jätä kommentti
Elämä

Keskipäivän tienoilla kävelen läpi kadunkulman, joka on yksi rakkaimmista, mutta johon enää harvoin päädyn. Kulmassa istuu poika työhaalareissa. Katson kiharaa tukkaa jolla on eittämättä oma tahto ja jota jokainen haluaa koskea. Poika nostaa katseensa sylistään ja katsoo suoraan silmiini. Katse pysähtyy ja jää, kestää niin kauan että ehdin ylittää kadun ja kääntää kasvoni pois. Katseessa ei ole kysymystä tai yhtäkään tunnistettavaa tunnetta; se ei ole latautunut, ei sisällä valta-asetelmia tai huonosti tukahdettuja toiveita. Se porautuu kivutta läpi, pysyy tarkkana, ei unohdu tuijotukseksi. Seuraa, venyy, eikä hellitä ennen kuin olen mennyt.

Illansuussa kävelen sattumalta ohi saman kadunkulman. Ilta-aurinko levittää persikkaisen valonsa korkeuksia reunustaville kivisille eläimenkasvoille. Synnymme sokeina oman kaupunkimme yksityiskohdille. Siksi hakeudun tämän talon luo; sen kauneus ei tyrehdy tuttuuteen. Katson ylös ja tunnistan tutun kiharan; poika sivelee korkeuksissa pyöreäsilmäistä pöllönkuvaa. Mietin millaista on maalata pöllöjen selkiä.

Hän huomaa katseeni ja lopettaa. Pysäyttää kätensä ja nojaa lähemmäs nostimen kaidetta. Katsoo alas ja suoraan silmiin, vailla aikeita tai etukäteen nieltyjä sanoja. Hän katsoo hymyttä, halutta, pyynnöttä, läpi. Käännän katseeni pois ja takaisin ja pois ja takaisin. Hän ottaa palaavan katseeni joka kerta vastaan ilmeettä, auki. Naurahdan reaktionomaisesti. Nauran ja katson ylös, enkä käännä katsettani pois. Nauruni kiihtyy, askeleeni hidastuvat. Pysähdyn sekunniksi. Poika nojaa, kiharat roikkuvat kasvojen vieressä kohti maata. Hän katsoo, minä nauran. Käännän kasvoni takaisin alas ja jatkan matkaa. Tunnen kuinka tiheä katse saattaa minua. Haluaisin kääntyä.

 

 

Laura

Saatot

Jätä kommentti
Elämä

Kävelen hautausmaan vierttä kotiin, kun eksyneen oloinen pariskunta kysyy reittiä pienelle kappelille. Hautausmaa on suuri ja aikaa on vähän. Kysyjien äänessä risteilee huoli, minuutteihin pingottuu hätä ja myöhästymisen häpeä. Lähden opastamaan mustiin pukeutuneita, ja pian istun ruokaostosteni kanssa tuntemattomassa autossa matkalla tuntemattomiin hautajaisiin. Takapenkillä lepää yksi valkoinen ruusu. En tiedä heidän nimiään tai ketä he ovat tulleet hautaamaan. Surustakaan en saa selvää, se pysyttelee minulle vieraana.

Kiire katkoo naisen lauseet, saa hänet kuulostamaan hajamieliseltä. Ehkä se on suru. Tai ehkä sitä ei ole.

Ajamme pitkää suoraa pääportille, etsimme parkkipaikan ja kävelemme yhdessä kappelia kohti. Hautausmaalla kulkee hitaita mustia ihmisaaltoja – on perjantai ja ruuhka. Minulla on päälläni ainoa valkoinen mekkoni.

Saavumme kappelin juurelle. Kiviportaiden kohdalla kiire tyrehtyy, epävarma kakofonia vaihtuu kiitolliseksi hiljaisuudeksi. He kiittävät, sanovat ”enkeli” ja liukenevat osaksi ylösnousevaa, vaitonaista aaltoa.

 

Laura

Jakamatonta

comments 2
ajattelen / Elämä

Kuin ohut kerros mutaa olisi kuivuttuaan murtunut pois.

Jollain ihmeellisellä tavalla olen pitkästä aikaa täysin paljas. Ajatukseni eivät enää suodatu, puhun suoraan ja kohti. Tunnen rakkautta, surua ja ajoittaista vanhakantaista vihaa. Turhaudun viimeiseen, ja se tekee minut onnelliseksi. Täysin mitäänsanomattomassa hetkessä itken onnesta.

Kaikki ei selity kesällä. Se selittyy ajalla.

Katselen keittiön pöydällä lepääviä sitruunoita ja niiden epätodellista keltaisuutta.

Olen puhunut ääneen. Lausunut asioita joita en ole aikaisemmin pitänyt ääneen sanomisen arvoisina. Krooniseksi muuttuneita ristiriitoja, kolmasosa-ajatuksia, ajan reunamilla vuoroaan odottavia asioita. Alkuja. Luetellut käsityksiä, joiden aika on nyt käytetty.

Huomaan tämän liittyvän johonkin suurempaan. Kyse ei ole pelkästään tunteista. Kyse on koko olemisestani. Siitä ettei jokaista ajatusta tai kuvankaunista hetkeä ole tarve jakaa. Ei edes joka kahdeksatta.

Olen synnyttänyt salaisuuksia. Ollut kertomatta kenellekään. Raivannut olemassaoloni reunamille jakamattoman alueen, jolla seison yksin.

 

 

Laura

Hailuoto

Jätä kommentti
ajattelen / Elämä / Matkat

Ihmiset täällä ovat ahavoituneita, iättömän näköisiä; heidän elämänsä pituutta tai epäreiluutta on mahdotonta arvioida. He käyvät jatkuvaa vuoropuhelua meren kanssa, elävät sen armoilla ja sen kanssa. He pukeutuvat pellavaan ja tuulenpitäviin vaatteisiin, ja tuntuvat kantavan tietoa jota eivät itse tunnista salaisuudeksi. Kaduilla tuoksuu meri, jota he hengittävät väsymättä vuodesta ja sukupolvesta toiseen; täyttävät keuhkonsa sillä niin, etteivät enää erota sen tuoksua.

Tuulesta he puhuvat samaan tapaan kuin kiireestä sisämaassa puhutaan.

Lautta saapuu Hailuotoon. Kaikki on pysähtynyttä, paitsi tuuli. Se lennättää hienojakoista hiekkaa, hioo rannat pehmeiksi, tekee lauseista lyhyempiä, pakottaa puhumaan harkitummin. Jos maahan piirtää viivan, se katoaa tunnissa.

Kaikkialta nousee taipuvaa heinää ja tuntemattomia kasveja. Kitukasvuiset puut näyttävät pysyvän pystyssä vain koska kukaan ei koske niihin. Jos tarttuisi niiden kapeisiin runkoihin ja vetäisi, ne nousisivat vaivatta juurineen. Aivan kuin joku olisi  joskus lyönyt ne pystyyn rannan vaaleaan hiekkaan ja unohtanut sinne.

 

Laura

Paremmin

comments 4
ajattelen / Elämä

Lokakuu

Mikään ei ole varsinaisesti muuttunut, paitsi vuodenaika ja asunnon seinien värit.

Ja jokin minussa.

Väsyttävä, hahmoton hämärä kaventaa päivien merkitystä. Päivät kierähtävät itsensä ympäri, kellahtavat kyljelleen ja alkavat alusta. Istun sohvalla ja odotan. Viikot kuluvat ja minä niiden mukana.

En tiedä onko tämä surua, ikävää vai vihaa, mutta toivon ettei ainakaan jälkimmäistä.

Ei. En puhuisi surusta. En mistään näistä.

Joten en puhu mistään.

En valehtele, mutten varsinaisesti puhu tottakaan sanoessani että tässähän tämä. Niin minä mekaanisesti vastaan, syksystä loppukevääseen. Takerrun hokemaani ja hetkittäin uskon siihen itsekin. Tässähän tämä.

On niin paljon asioita joita päässään järjestellä. Kuin siivoaisi mielensä hätäisesti ennen vieraiden tuloa.

En osaa kertoa etten tiedä mitä kuuluu, sillä se johtaisi selityksiin siitä miksen tiedä ja sekin on selvittämättä. Ja kun joku sitten viinilasin takaa kysyy – tietysti kysyy – takerrun konkretiaan, valon vähenevään ja taas lisääntyvään määrään. Huokailen merkitsevästi, käännän kysymykset pois itsestäni ja toivon että he ymmärtävät.

Ensimmäinen kierros menee kivuttomasti. Kuukaudet kuluvat, kuten myös aika ja asiat. Joku kysyy kolmatta kertaa, minä vastaan kolmatta kertaa, eikä kumpikaan usko siihen.

 

Kesäkuu

Pääskyset saapuvat.

Tulee satunnainen päivä jolloin kaikesta onkin yhtäkkiä tarpeeksi aikaa. Jokin siirtyy jälleen pari milliä kauemmaksi ja irtoaa. Vihdoin se siirtyy tarpeeksi kauaksi, tarpeeksi irti, jotta se voi muodostua muistoksi etäämmällä. Syntyy kahdet ääriviivat, vielä hetken aikaa repeämän kohdalta toisiinsa sopivat.

Päivät venyttävät etäisyyttä. Kohteliaasti, kohtuudella, milli kerrallaan ne puhaltavat ilmaa aikojen väliin, eivätkä muistojen mittasuhteet vääristy.

En enää väistele kysymyksiä. Parempaa, sanon. Eivätkä he tiedä huonommasta. Joten kerron. Kerron kuukausista itseni sivussa. Kuvailen parhaani mukaan sen missä olen ollut: kaikkien ja kaiken saavuttamattomissa, muualla. En tarkalleen tiedä missä, mutten ainakaan täällä.

Kerron kuinka musta minussa kuihtuu päivä päivältä, pienenee minusta erillään kunnes katoaa. Haluaisin sanoa että lopullisesti, mutta sellaista on ainoastaan helppoa haluta, mahdotonta tietää.

Ja kun he taas kysyvät – tietysti kysyvät – vastaan etten tiedä mikä se oli. Minussa pysähtynyt hämärä.

 

Laura

Heille jotka eivät laula

comments 8
ajattelen / Elämä

Kirjoittaa kirjeitä kuvitteellisille lapsille, lähettää ne toivolla kyllästettyyn rinnakkaistodellisuuteen. Kirjoittaa kuittien kulmiin kaunolla heidän nimiään, jotka ovat olemassa vain jos vain. Hyräillä Suvivirttä kaksion keittiössä.

Kuvitella kiharat, pisamat ja selän teräväreunaisen syntymämerkin. Ohuen ihon, oudot pelot ja pitkät päivät joista väsyneenä vannoisi luopuvansa. Tummemman sektorin iiriksen reunassa. Liioitellun kivun ja matalalla lentävät saippuakuplat. Itse keksityt iltasadut ja kuumeessa valvotut aamuyöt kuun hopeoimassa huoneessa.

Yrittää. Odottaa. Yrittää.

Uskoa, toivoa ja jäädä kolmannesta paitsi. Vuorotella varovaisen onnen ja tukahduttavan tyhjyyden kanssa. Käydä vaihtokauppaa vuosilla, elää ehkien katkomaa viivaa. Jäädä todennäköisyyksien vangiksi.

Itkeä parkkihallissa, Citymarketin sovituskopissa ja uimahallin kahviossa. Pelästyä tuoretta tuntematonta vihaa. Rauhoitella hermostoaan, toistella itselleen ettei ole tällainen. Huomata ettei enää tiedä millainen on.

Rakentaa kivuttomampia reittejä, vältellä ja kiertää. Pysyä kiireisenä sunnuntaisin.

Valvoa sammuneen toivon äärellä.

Luovuttaa. Luopua.

Totutella uudenlaiseen tarinaan. Hyväksyä ohut kateus osaksi olemustaan, harjoitella piilottamaan se. Hymyillä vähän väkisin. Kuvissa sitä ei huomaa, jos ei tiedä.

Ostaa kahdenistuttava sohva. Levittää viltti yhdelle. Maata suorassa auringonpaisteessa, kuunnella helteistä hiljaisuutta, ja antaa mitä tahansa että jonkun nauru puhkaisisi sen.

 

Laura

Olipa kerran äiti

Jätä kommentti
Elämä / Kirjallisuus / Kulttuuri

Kun ystäväni kertoi kirjoittavansa kirjaa äitiydestä, olin sanalla sanoen innoissani. En siksi etteikö äitiydestä olisi kirjoitettu, vaan siksi ettei siitä koskaan ole kirjoitettu näin.

Tiedän olevani jäävi kehumaan ystäväni teosta, mutten ole ainoa kehujen viljelijä; kirja on otettu todella hyvin vastaan, enkä ihmettele – se on helpottava hengähdystauko keskustelussa jota leimaa vieraannuttava puolenvalinta ja periaatteellisuus. Kekkonen onnistuu kirjoittamaan ilman äitiyteen liitettäviä vastinpareja ja mustavalkoisuutta. Se ei ole laskelmoitua välinpitämättömyyttä, vaan luonnollinen tapa säilyttää minuus uppoamatta elämäntilanteeseen.

Olipa kerran äiti on teos yhdestä äitiydestä joka ei yritä ylettyä yhteenkään valmiiseen lokeroon. Se ei ole kirja puolenvalinnasta, paskasta äitiydestä (mitä ikinä se tarkoittaakaan) tai passiivis-agressiivinen kädenojennus paremman tiedon valossa. Se on äärimmäisen kaunis kuvaus siitä mitä äitiys on, ilman ikiaikaista arvottamista ja tärkeysjärjestysten tavaamista. Kirja kertoo äitiydestä olettamatta, että se on jokin alkukantainen perusviettimme.

Ja tämä on tärkeää, ellei tärkeintä (Kekkosen erityslahjakkuus kirjoittajana): kertoja ei nouse kenenkään yläpuolelle, vaan pysyttelee katseen tasolla, katsoen ilmiön läpi.

Äitiys tuo mukanaan uuden maailman johon mahdutetaan kaikki aikaisempi. Synnytyssalissa maailma jakautuu aikaan ennen äitiyttä ja sen jälkeen, mutta – ja tämä on mutista tärkein – se ei silti kadota historiaa tai tee siitä vähempiarvoista ja tyhjempää.

Kekkonen onnistuu kertomaan kaikesta arvottamatta ja arvostelematta, ilman lieventäviä asianhaaroja, ilman äitiyteen liitettyä kroonista huonoa omatuntoa ja mukalempeää itsensä ruoskintaa. Kirja on kirjoitettu vailla äitiyden mukana puhkeavaa outoa äkkijyrkkyyttä, kokovartaloäitiyttä, vailla itse synnytettyä ehdottomuutta. Maailma jakautuu, mutta äitiys voi olla uusi osa ihmistä; sen ei tarvitse määrittää jokaista tulokulmaa ja ajatusta. Sen ei tarvitse korvata kaikkea sitä edeltänyttä. Äitiys ei ole aina automaattista moraalikäsitysten uudelleenkalibrointia, tärkeän ja äkillisesti turhaksi tulleen uudelleenmäärittelyä. Sen ei tarvitse olla armottomuuden vaihe jossa oma itseys siirretään vuosiksi sivuun tärkeämmän tieltä.

Äitiys muuttaa kaiken, mutta ei kuitenkaan. Syntyy uusia tarpeita, haluja ja kipukohtia, mutta myös entiset pysyvät; ne eivät katoa, niitä ei tarvitse kadottaa. Ja juuri tämä on vallankumouksellista; äitimyytti kyseenalaistuu kuin itsestään, ilman alleviivaamista.

 

Laura

Kekkostie

comments 4
ajattelen / Elämä

Täällä kävellään vasenta reunaa, aina vasenta, tiellä josta ollaan ikivelassa Kekkoselle. Jos nyt astuisin sivuun ja kävelisin sinne, minua olisi mahdotonta löytää.

Tiheän hiljaisuuden halkoo ainoana kilometrin päässä haukkuva koira sekä linnut joiden laulua en tunnista. Paitsi punatulkun, jonka laulu muistuttaa matalavireistä vappupilliä. Jossain lähellä visertää lintuparvi, mutten löydä äänen tarkkaa lähdettä ennen kuin kävelen liian lähelle; ne lehahtavat oksistoon mykkinä odottamaan ja satavat kevyenä kuurona takaisin maahan minun mentyäni.

Olemme valmiita maksamaan tällaisesta hiljaisuudesta, matkustamaan sen keskelle, lomalle omasta kohinastamme jota emme kuitenkaan osaa hylätä. Valitsemme hiljaisuuden sijaan helppouden, eikä meitä voi siitä syyttää.

Tämän tien vartta kävellessäni annan sivuun työnnettyjen ajatusten tulla luo. Ja aika usein, kuten nyt, itken lintujen laulaessa. Aina vähän yllättäen, enkä varsinaisesti ilosta tai surusta tai selkeästä syystä, mutta kaikesta siitä mikä on sivussa ja kesken.

Maisema aaltoilee.

Joku lähestyy, kohina kasvaa. Pyyhin kyyneleet ripeästi ennen kuin joku ajaa satasta ohi. Huhtikuun kirkkaus kuivaa loput.

 

Laura