Iltapäivisin koulusta päästyäni juoksin kotiin jotta saisin olla hetken aikaa yksin.
Kävin kyljelleni sängylle, auringon lämmittämään kohtaan. Katsoin kellosta aikaa. En koskaan aloittanut kesken minuutin. Aloitin aina nollanollasta.
57, 58, 59,
Vedin keuhkot täyteen ilmaan ja pidätin.
Sekunnit kertyivät verkkaisesti toistensa päälle, katkoviiva muutti muotoaan tahdissa.
26, 27, 28,
Kerrostalojen seinissä kaikui läheiseltä työmaalta kantautuva äänimerkki. Pahaenteisesti tihenevä piippaus päättyi matalaan, mitäänsanomattomaan jylinään. Hiljaisuus.
59, 01, 02,
Aurinko hävisi pilven taakse. Valokulmio katosi alavartalon päältä kuin veteen laskettu hattara.
Paine kasvoi silmien takana ja keuhkoissa. Suljin silmäni ja kuvittelin olevani veden alla.
Tiesin ettei hengitystään saanut pidättää. Aivosolut alkoivat tehdä kuolemaa kuulemma yllättävän nopeasti. Tunnustelin silmäluomien päälle laskeutunutta hämärää ja arvioin että jotain oli ehtinyt varmasti jo kuolla. En tuntenut mitään. Makasin luunvalkoisella päiväpeitolla ja pitkitin riskiä.
Rintakehän liikkumattomuudessa ei ollut mitään väkinäistä. Pidättely ei tuntunut pidättelyltä. Kuin kehoni olisi luotu elämään ilman happea. Tunnistin tämän rauhan, aivojen keinotekoisen tavan rauhoitella panikoivaa hermostoa; sitä seurasi aina välitön tarve vetää henkeä.
33, 34, 35,
Avasin silmät ja tuijotin herätyskellon sinistä marmoria jäljittelevää pintaa. Oliko sinistä marmoria olemassa? En ollut nähnyt kuin valkoista.
Korvien kohina sekottui voimistuvaan sirinään. Kasvoja kuumotti. Jokainen sekunti venytti voitontunnetta. Näkökentän laitamilla sykki.
Pilvet siirtyivät, alkusyksyn valo tulvi jälleen sisään. Suunnikas ilmestyi sängyn päälle kuin sytytettynä.
Puhalsin ulos.
Laura