Ravintolan ovi käy, kaupungin häly pulppuaa sisälle. Tunnistan ryhtisi kauimmaisesta pöydästä saakka. Ääriviivat jotka piirtyivät kahden kevään ajan sänkyni reunoille ja vielä silloin tällöin aamuöisiin valveuniin. Niistä öistä en kerro kenellekään. Katsoimme toukokuisena iltapäivänä rappukäytävän lattiaa, sitten toisiamme. Tarjosin kantoapua, sinä hymyilit ja sanoit pärjääväsi. Sovimme pitävämme yhteyttä, yhtä. Kiitin koska en muuta osannut, naurahdin tietämättä miksi – kai tehdäkseni tilanteesta vähemmän vakavan. Sitten suljin oven ja kaadoin itselleni lasin vettä. Molemmat jäivät odottamaan ensimmäistä […]