Aloin kirjoittaa kun olin kaksikymmentä. Aloin lukea samaan aikaan. Lähinnä kiinni jäämisen pelosta ja kiinni saamisen tarpeesta. Kuroakseni kiinni kaikki kauemmin lukeneet, ympärilleni ilmaantuneet ihmiset jotka tiesivät mikä paradigma on tai mitä kontribuutio tarkoittaa.

Ensimmäisiä tekstejäni oli ’’Papukaijakorvakoruinen tyttö’’ jonka kirjoitin itselleni yllätyksenä. Se oli ensimmäisiä kertoja kun muistan tekstin kummunneen ulos minusta, lupaa kyselemättä. Yhtäkkiä olemiseeni oli syntynyt uusi tahdosta riippumaton pakko. Hikka. Migreeni.

Tekstiä ei enää ole, mutta muistan miten ja miksi se syntyi. Kaukaisesti tuttu tyttö ajoi ohitseni pyörällä. Hän ei tiennyt nimeäni, minä olin kuullut hänen nimensä mutta unohtanut sen. Hänellä oli huolestunut ilme, papukaijakorvakorut ja purjo pyörän korissa. Jos olisin tuntenut hänet, olisin tervehtinyt. Emme olleet sellaisissa väleissä. Ei ollut välejä, ei ollut mitään.

Jatkoin kävelyä kunnes oli pysähdyttävä. Lauseet pusertuivat ulos väkisin. Tehtäväkseni jäi ottaa ne vastaan. Jos olisin pidätellyt, ne olisivat työntyneet yksitellen ihohuokosista ulos.

Muistan hämmennykseni. En tuntenut tyttöä, en edes muistanut tämän nimeä. Kirjoitin tekstin kuitin kulmaan ja kannoin sitä pari vuotta mukanani.

Kymmenen vuotta myöhemmin papukaijatyttö on yksi läheisimmistä ystävistäni. Yritän olla mystifioimatta tätä.