Albumin kuvien reunoilla seisoi naisia joista kukaan ei oikein osannut sanoa. Kun osoitin naisia yksitellen, heistä muistettiin vain elämänmittainen suru. He kiehtoivat minua, naiset joilla ei ollut aikomustakaan etsiä syitä kohtalosta tai tehdä vastarintaa sille. Surusta tuli heille luonteenpiirre, kuin päättäväisyys tai ilo. He tuntuivat kantavan tuntematonta taakkaansa yllättävän kevyesti; hymyilivät hääkuvien takariveissä, kasvoillaan luutunutta aikaa.

Kun jokin puhkaistaan äkisti, repeämästä pulppuaa asioita kauan, vielä silloinkin, kun muut ovat pysähdykseltään jatkaneet. Ja lopulta, määrittelemättömän ajan päästä, kun elämä on kiertänyt itsensä ympäri, jäljelle jää lähes näkymätön kohouma.

Tuore suru on lämmintä ja liikkuvaa, vanhassa surussa on jotain pinttynyttä, itseaiheutettua pysähtyneisyyttä. Se sisältää päätöksen jäädä.

Mutta se on myös kaunista.

Kun surua katsoo tarpeeksi kauan läheltä kohti, se taipuu. Mukautuu elämän muotoihin, mahtuu sinne. Tekee tilaa eikä enää yllätä. Muuttuu kaikennielevästä kumppaniksi. Kiinnittyy aikoihin, paikkoihin ja ihmisiin, kulkee kysymättä mukana kaikkialle,  kuin perintökalusto tai kissa joka ei suostu kuolemaan.

Vaihtaa nimensä lohduksi.

Ja sitten muuttuu lähes huomaamattomaksi. Kohoumaksi, painaumaksi, aavistuksen tummemmaksi kohdaksi, pieneksi tauoksi lauseiden välillä. Sen voi ohimennen näyttää niin halutessaan, ilman tarvetta pysähtyä sen äärelle kysymään. Ja ihmiset vastaavat että no mä mietinkin että.

Laura