Kaupungin keskustassa puretaan taloa. Pihdit pilkkovat työläästi betonisten parvekkeiden seiniä kuin paksua paperia. Parvekkeet irtoavat puolikkaina laatikkoina vaivattoman näköisesti, mikä saa epäilemään talojen kestävyyttä ylipäänsä.

Ihmiset pysähtyvät risteyksen reunoille katsomaan. Talo on ruma ja sieluton, mutta se on ollut siinä aina. On mahdotonta kuvitella maisemaa ilman sitä.

Kaikki ovat hiljaa. Ihmiset hymyilevät, en tiedä mille. Jaetulle hetkelle kai. Toisilleen tuntemattomat täplittävät kadun harvakseltaan. Joku jatkaa matkaa, joku tulee tilalle, kuin hetkeen sidotusta sopimuksesta. Lähtijöiden ja tulijoiden virta on tasainen, ihmisten lukumäärä tuntuu pysyttelevän samana.

Puolikas parvekelasi tippuu painottoman oloisena ääntä pitämättä.

Asuntojen ikkunat on poistettu, elämät siirretty huoneista toisaalle. Aamun valo siivilöityy rakennuksen läpi.

Asuin joskus talossa joka oli määrä purkaa, mutta kukaan ei tarkalleen tiennyt milloin. Kerran postiluukusta tipahti paperi jonka mukaan purkutyöt alkaisivat aikaisintaan puolentoista vuoden päästä. Pian paperin saapumisen jälkeen muutin pois. Talo on edelleen pystyssä. Rakastin sitä asuntoa.

Laura