Istuskelen penkeillä enemmän kuin ennen.
Järvi on herännyt. Kuin joku olisi yötä vasten kuorinut pintajännitteen yhdellä varovaisella repäisyllä. Kimmeltää. Ajattelen naista joka käveli toissatalvena syvyyksiin ja löytyi vasta keväällä näihin aikoihin. Jostain syystä ajattelen naista usein. Matkaa järvelle. Joulukuista iltaa. Metsittynyttä rantaviivaa. Ensimmäistä kastunutta askelta. Uppoamista. Pimeyttä, kylmää, jään alla raskaana liikkuvaa vettä. Eniten ajattelen epäröintiä, oliko sitä.
Joku kikattaa lähellä. Viereisen puun runkoa vasten istuu kaksi pientä tyttöä. Toinen tytöistä ottaa kömpelösti pois kengän, sitten toisen. Katsahtaa ympärilleen. Uskalluksestaan voitonriemuisena riisuu sukat. Painaa paljaan jalkapohjan koleaa nurmikkoa vasten, kasvoillaan varovaisen voitokas ilme. Tässä keväässä on lisääntyvän valon mukana puhjennutta pelkoa. Ei voi olla varma mitä varoa. Ei kai kuitenkaan aivan kaikkea.
Laura
missaoletlaura.com 
Sä kirjoitat niin mystisen hienosti <3.
TykkääTykkää
Voi kiitos.
TykkääTykkää
Tämä on mulle ensimmäinen kevät todella pitkään aikaan kun lisääntynyt valo ei ole herättänyt pelkoa tai edes uupumusta, tai ainakin huomattavasti vähemmän. On ollut muuta ajateltavaa ja valo on ollut myös helpotus, kuivat kadut ja kevyemmät kengät, että on ollut kiva olla ulkona. Tällaista en ole koskaan huhtikuussa kokenut.
TykkääTykkää
Tästä on koronaa kiittäminen!
TykkääTykkää
Hei Laura! Koskettava teksti. En tiedä sen fiktiivisyydestä mutta samaistun, joskus ajattelen myös niitä askelia. Nykyään vähemmän tai vain harvoin. Siellä ei ole enää mitään minulle. 🧡
TykkääTykkää
On aina ihanaa kuulla, että teksteistä löytyy kosketuspintaa. Silloin fiktion ja faktan suhteella ei oikeastaan ole edes merkitystä. Kiitos kun luet Anna.
TykkääTykkää
Pingback: Kirjoittamisesta ja rajoista