Keinujen vierestä löytyi luumunvioletti linnun keuhko. Otin sen käteeni ja tein kissankieppejä päiväkodin tyhjällä pihalla. Kuolema kiehtoi minua, sen vääjäämättömyys ja ympärille kiedottu hiljaisuus. Jokin ihmisten tavassa väistellä aihetta sai minut etsiytymään vimmaisesti sen äärelle. Kuorin lapsen vilpittömyydellä vuosien kerrostamaa hiljaisuutta, raotin sitä, esitin keittiön nurkasta kysymyksiä asioista joista oli jo päästetty irti. Katonrajassa viipyili muistoja joissa en ollut läsnä, aikaa johon en ylettänyt. Lyhyistä vastauksista oli pääteltävissä, että nyt ei ollut hyvä hetki.

Moottoritien varteen rypistyneet autot yllättivät aina. Välkkyvien valojen lähestyessä etupenkin äänenpaino vaihtui äkisti yritteliääksi; keskustelu vaihtoi suuntaa, uusia kysymyksiä esitettiin. He yrittivät suojella minua. Etten katsoisi. Sireenit, tuoreen hädän ja heinäkuisen ilta-auringon siristämät silmät. Kaarelle taipunut lasimurska. En osannut kääntää katsetta pois, katsoin takapenkiltä suoraan kohti.

Kuolleiden muistoja säilytettiin korkealla, lasten ulottumattomissa ja unohdettavissa. Korurasiassa lepääviä sormuksia ja rintaneuloja sai pitää kädessään vain luvalla, vain hetken, katsoa ja laittaa sitten takaisin paikoilleen. Kuin niissä olisi ollut jotain tarttuvaa tai kosketuksesta katoavaa.

Kerran otin korurasian salaa ja kumosin sen sängylle. Istuin sängyllä seurassa josta tiesin vain sormuksen sisäkaarteeseen kaiverretut nimet. Muistin miltä he olivat näyttäneet, hymyilivätkö kameralle käskystä vai vaivatta. Sellaisen kyllä tunnistaa.

Havahduin outoon varastamisen tunteeseen. Keräsin korut yksitellen takaisin rasiaan ja vein takaisin vitriiniin.

Laura