Arjen ääriviivat kapenevat päivä päivältä, tulevat lähemmäs, rajaavat pois ensin yksittäisiä asioita, ajatuksia. Sitten kokonaisuuksia. Kevään.
Juhlat peruuntuvat. Matkat. Puheeseen pesiytyy ehtolauseita. Ensin ne lisätään keskusteluiden loppuun, hajamielisesti, varmuuden vuoksi. Kolme päivää myöhemmin ehto rytmittää jokaista alkavaa ajatusta. Tulevaisuus alistuu nykyhetkelle ja me suljemme ovet. Aika halkeaa.
Kaikki hiljenee, tyhjenee. Pysähtyy.
Aurinko paistaa ja me katsomme sitä ikkunoiden läpi.
Vedet Venetsian kanavissa kirkastuvat.
En ole varma olemmeko ahdistuneempia pandemiasta vai siitä ettemme ole vapaita.
Ei ole vapaa-aikaa. On vain aikaa.
Lasken appelsiineja.
Valo kiertää huoneet läpi.
Laura
missaoletlaura.com 
Jokin tässä koskettaa syvältä, enemmän kuin mikään muu näinä aikoina. En saa itselleni hahmotettua, miksi käyn lukemassa tämän useamman kerran päivässä. Eihän tässä varsinaisesti ole mitään toivoa saati tsemppausta, sellaista joka piristää näinä päivinä kaiken sen hulluuden vastapainona. Mutta jotain tässä on, kuten yleensäkin tavassasi asetella sanat oikein, elävästi. Maailma on pysähtynyt, sydän selvästikään ei.
Kiitos jälleen.
TykkääTykkää
Tämä oli niin kaunis kommentti, että vaikken vastannut siihen heti, luin sen monena päivänä.
On ihmeellistä että me olemme täällä. Minä ja te. Että voimme sanojen kautta jakaa jotain; maiseman, tunteen, ajatuksen. Se on aina vain yhtä epätodellisen hienoa. Kiitos että luet, ja kiitos että kommentoit. Se merkitsee minulle paljon.
TykkääTykkää