Ennen ajattelin, että marraskuussa on aika levätä ja horrostaa, käpertyä itseensä ja olla vaatimatta maailmalta mitään. Antautua tihenevälle pimeälle, luopua vastarinnasta ja antaa pimeän nielaista. Uskoa ensilumeen. Tarkentaa katseensa mustuutta puhkoviin värivaloihin ja pyrkiä parhaansa mukaan välttelemään ajatusta siitä, että kaikki tämä on vasta alkua. Että olemme vasta pimeän suulla.

Pari vuotta sitten tein ihmiskokeen ja ajastin vuoden suurimman ja tärkeimmän projektin marraskuulle. Vastoin kaikkia odotuksia, se oli menestys.

Kun vuoden lopun voi jo kurottamalla tuntea, otan kalenterin käteen ja hoidan kaiken kuntoon. Viivaan yli kuolleena syntyneet, omaan optimismiinsa tukehtuneet lupaukset (venyttele iltaisin, kirjoita kortteja, soittele enemmän) ja keskityn hallittaviin. Ehkä vuosien yrittämisen jälkeen voisin myöntää itselleni, ettei minusta koskaan tule venyttelijää.

Suurimman osan vuodesta kaikki elämässäni on vähän levällään, vähän epävarmaa. Hedonistinen perusluonteeni on tehnyt minusta erinomaisen asioidenvälttelijän. Suurimman osan vuodesta vakuuttelen itselleni että ehdin kyllä myöhemminkin. Vuoden viimeisillä viikoilla havahdun ja pakkaan kaiken kokoon. Kuin muuttaisin kiireellä seuraavaan vuoteen.

Olen tehnyt lähivuosien marraskuista aikaansaamisen taidetta. Olen remontoinut huoneita ja kirjoittanut kandini vuoden pimeimpään aikaan. Tässä marraskuussa suoritan opintoni vihdoin loppuun. Pieni muotoseikka antoi odottaa itseään kaksi vuotta. Nyt hoidan kaiken reilussa kuukaudessa pois, heilautan kättä ja poistun paikalta.

Aivan kuin olisin kerännyt koko vuoden energiaa näitä viikkoja varten.

Ehkä olenkin.

Laura