Valo kiristyy kupariseksi ennen katoamistaan. Silittää selkänojia, poskipäitä, talojen kylkiä, häikäisee enää harvoin. Laskeutuu valittuihin paikkoihin ja sanoo: hei sitten.

Rakastan näitä pitkittyneitä hyvästejä. Päivät tummuvat reunamiltaan kohti keskustaa, kunnes jälleen on koko ajan hämärää. Siihenkin tottuu.

En muista tästäkään kesästä erityisesti mitään. Tämäkin oli vuodenaika muiden välissä. Joskus mietin vaivaako minua jokin; miksi aika ja sen rakentamat muistot eivät pinty minuun, miksen osaa listata asioita joita tunsin ja koin ja kävin milloinkin läpi. On vain kesä ja sitten seuraava. Lukematon määrä asioita jotka saivat alkunsa jo aiemmin, mutta sattuivat saavuttamaan saturaatiopisteensä juuri heinäkuussa.

En osaa suhtautua ajanjaksoihin tarinallisesti. Olen aina keskellä jotain. Harva asia alkaa ja loppuu saman vuodenajan aikana. Paitsi romanssit. Kerran rakastuin toukokuussa ja elokuuhun mennessä kaikki oli jo ohi. Syyskuussa lohdutin itseäni hokemalla kaiken tarkoituksellisuutta; kaiken piti ehkä mennä niin, kaiken piti mennä näin. Vietin illat mystifioiden mennyttä kesää, sen helteisiä öitä ja liian kylmää rantavettä. Uskoin koko maailmankaikkeuden rakentuneen niitä hetkiä varten.

Kun nyt törmäämme kahvilan jonossa ja juttelemme, vaihdan painoa toiselle jalalle ja yritän muistella mitä joskus oli. Meitä yhdistää rauennut taika. Käperryimme lämpimässä hämärässä toisiimme ja kielsimme muun, astuimme lopulta yhdessä vastentahtoisesti valoon ja tulimme sillä hetkellä kirvelevän tietoisiksi kaiken mahdottomuudesta.

Hänellä oli luumunsiniset lakanat ja minulla krooninen kaukokaipuu. Nyt hänellä on vaikeasti lausuttava sukunimi ja minulla kiire kotiin.

Laura