Portaat

Portaat

 

Elokuun loppumetreillä kampus kylpee kultaisessa valossa, joka on jo taittumaisillaan kupariin.

Uudet tulokkaat tunnistaa välittömästi; heidän olemuksessaan on jäänteitä abivuosista, kehnosti peiteltyä jännitystä uuden edessä. Tämä on aivan erilainen maailma. Täällä edeltäneet vuodet nollaantuvat, eikä kukaan ole kiinnostunut laudatureista. Puhe on tunnustelevaa, kasvoilla viipyilee pyöreä pehmeys. He ovat irtoamaisillaan, reunoiltaan kiinni menneessä. Kuin kypsät hedelmät.

He seisoskelevat piireissä, istuskelevat paikoissa joissa kukaan ei muulloin istu. Senkin he tulevat oppimaan: nurmen reunustamilla portailla istutaan kerran vuodessa kahden viikon ajan. Muulloin ne ovat autiot. Sama ilmiö toistuu vuodesta toiseen; portaat ovat vastaanottokeskus, tuoreiden tulokkaiden turvasatama. Siellä minäkin istuin ja odotin kymmenen vuotta sitten, enkä milloinkaan sen jälkeen.

On kymmenes ja toistaiseksi viimeinen elokuuni yliopistolla.

Haluaisin selitellä miksi. Miksi on kulunut niin kauan, miksi olen edelleen täällä. Miksi en valmistu. Miksi meni niin kauan kotiutua tänne, ja miksi tuntuu niin oudolta lähteä.

Katson kauniita ja fiksuja parikymppisiä, kuinka he istuvat, eikä ryhdissään ole mitään anteeksipyytelevää.

Nieleskelen esiin puskevaa ajatusta kuin hikkaa. Jos voisinkin aloittaa kaiken alusta. Kaiken tämän. Tulla uudestaan portaille istumaan. Ehkä en nukkuisi ohi luentojen, riitaantuisi professorien kanssa, tuntisi hahmotonta ulkopuolisuutta kaiken keskellä. En alisuorittaisi, lopettaisi kaikkea paitsi pakollista kesken, karkaisi sadatta kertaa kahville miettimään mitä edes teen täällä.

Ehken enää pelkäisi että tenttivastausteni päällä olisi kaikensanova rasti, alla pienellä kirjoitettu merkintä: mitä teet täällä? Ehken haluaisi luovuttaa, nostaa käsiä ylös ja myöntää etten kuulu tänne. Ehkä en käyttäisi ensimmäisiä vuosia toistellen, että jossain on tapahtunut virhearvio. Minä olen arvioinut itseni jyrkästi yläkanttiin, ja he ovat päästäneet minut sisään.

Olin väärään paikkaan eksynyt lapsi.

Olin lukenut pääsykoemateriaalia sivistyssanakirjan kanssa. Vasta myöhemmin tajusin, että sanat jotka muodostivat portin uuteen todellisuuteen, rakensivat sen kokonaisuudessaan. Enkä osannut edes perusteita. Verbaalinen kömpelyyteni tuli ilmi vasta nyt. Etsin kuumeisesti helpotusta professorien kasvoilta, toivoin että huijaus tulisi ilmi, paljastuisin viimein. Että tämä väsyttävä leikki loppuisi. Ehkä he pyytäisivät minut luennon jälkeen huoneeseensa kahville. Ehkä ystävällinen keskustelu kahden kesken saisi minut ymmärtämään, että on parasta kääntyä takaisin kotiin.

Mistä olin jäänyt paitsi? Mitä minulta puuttui? Mikä teki oloni niin raskaaksi, että koin pakottavaa tarvetta istua invavessassa ja hengittää syvään. Vielä kerran. Vielä kerran. Kaikki tuntui aivan liian työläältä. Googlasin sanoja joilla ympärillä olleet puhuivat. Muut paneutuivat paradigmoihin, uuttivat ne vaivatta osaksi kokonaiskuvaansa. Minä en tiennyt mitä on feminismi tai teoria. Simultaanitulkkasin luentoja googlen avulla ja salasin etten tiedä mistään mitään.

Hiljalleen aloin ymmärtää ympäristöäni, uutta kieltä ja puhetapaa. Minun ei tarvinnut enää puhaltaa pitkiä syviä keuhkollisia, en enää kokenut pakonomaista tarvetta etsiä oikeutusta olla siellä missä olin. Olin saapunut todellisuuksien väliseen tilaan josta käsin kurotin kumpaankin suuntaan. Liikuin huomaamattani kauemmaksi lähtöpisteestäni, enkä ymmärtänyt kantavani syntymälahjana ristiriitaa, joka odotti puhkeamistaan.

Muistan kadehtineeni muualta muuttaneita. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos koti olisi etäämmällä, kylässä johon synnytään tai päädytään. Jossa ajatukset joutuivat törmäyskursseille vain viikonloppuisin ja lomilla. Mutta me olimme edelleen samassa kaupungissa, kahdeksan kilometrin päässä toisistamme. Rakastimme toisiamme aivan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta todellisuutemme repeytyivät hitaasti ja vääjäämättä irti toisistaan. Meidän oli yhä useammin vaikea ymmärtää toisiamme. Keskityimme rakastamaan, sillä sen me osasimme. Se oli yhteinen nimittäjämme.

Minulla oli välikieli, tasapainoilin kahden puhetavan välissä; en puhunut enää vanhaa, enkä osannut kunnolla uutta. Juhlissa sukulaiset kutsuivat kirjaoppineeksi. Heidän lyhyissä naurahduksissaan ja välillemme venyvässä hiljaisuudessa oli vierasta, pidäteltyä inhoa, joka oli kasvanut siihen parissa vuodessa. Olin yhä useammin hiljaa, ja sekin tuntui ärsyttävän heitä.

 

Ehkä mitään sellaista ei enää tapahtuisi.

 

Syyskuuhun tultaessa portaat ovat tyhjät.

 

 

Laura

 

 

2 Comments

  1. Mun kokemus yliopistosta oli monin tavoin ihan eri ja silti tunnistan tästä paljon, ehkä koska just äsken aamukävelyllä mietin vuosia kauan sitten.
    Ja: pitkästä aikaa sain lukea blogista tekstin joka resonoi omien tunteiden ja ajatusten kanssa just oikealla hetkellä, kiitos.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s