Saatot

2019-07-12 01.45.57 1.jpg

 

Kävelen hautausmaan vierttä kotiin, kun eksyneen oloinen pariskunta kysyy reittiä pienelle kappelille. Hautausmaa on suuri ja aikaa on vähän. Kysyjien äänessä risteilee huoli, minuutteihin pingottuu hätä ja myöhästymisen häpeä. Lähden opastamaan mustiin pukeutuneita, ja pian istun ruokaostosteni kanssa tuntemattomassa autossa matkalla tuntemattomiin hautajaisiin. Takapenkillä lepää yksi valkoinen ruusu. En tiedä heidän nimiään tai ketä he ovat tulleet hautaamaan. Surustakaan en saa selvää, se pysyttelee minulle vieraana.

Kiire katkoo naisen lauseet, saa hänet kuulostamaan hajamieliseltä. Ehkä se on suru. Tai ehkä sitä ei ole.

Ajamme pitkää suoraa pääportille, etsimme parkkipaikan ja kävelemme yhdessä kappelia kohti. Hautausmaalla kulkee hitaita mustia ihmisaaltoja – on perjantai ja ruuhka. Minulla on päälläni ainoa valkoinen mekkoni.

Saavumme kappelin juurelle. Kiviportaiden kohdalla kiire tyrehtyy, epävarma kakofonia vaihtuu kiitolliseksi hiljaisuudeksi. He kiittävät, sanovat ”enkeli” ja liukenevat osaksi ylösnousevaa, vaitonaista aaltoa.

 

Laura

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s