Paremmin

Processed with VSCO with  preset

 

Lokakuu

Mikään ei ole varsinaisesti muuttunut, paitsi vuodenaika ja asunnon seinien värit.

Ja jokin minussa.

Jokin väsyttävä, hahmoton hämärä kaventaa päivien merkitystä. Päivät kierähtävät itsensä ympäri, kellahtavat kyljelleen ja alkavat alusta. Istun sohvalla ja odotan. Viikot kuluvat ja minä niiden mukana.

En tiedä onko tämä surua, ikävää vai vihaa, mutta toivon ettei ainakaan jälkimmäistä.

Ei. En puhuisi surusta. En mistään näistä.

Joten en puhu mistään.

En valehtele, mutten varsinaisesti puhu tottakaan sanoessani että tässähän tämä. Niin minä mekaanisesti vastaan, syksystä loppukevääseen. Takerrun hokemaani ja hetkittäin uskon siihen itsekin. Tässähän tämä.

On niin paljon asioita joita päässään järjestellä. Kuin siivoaisi mielensä hätäisesti ennen vieraiden tuloa.

En osaa kertoa etten tiedä mitä kuuluu, sillä se johtaisi selityksiin siitä miksen tiedä ja sekin on selvittämättä. Ja kun joku sitten viinilasin takaa kysyy – tietysti kysyy – takerrun konkretiaan, valon vähenevään ja taas lisääntyvään määrään. Huokailen merkitsevästi, käännän kysymykset pois itsestäni ja toivon että he ymmärtävät.

Ensimmäinen kierros menee kivuttomasti. Kuukaudet kuluvat, kuten myös aika ja asiat. Joku kysyy kolmatta kertaa, minä vastaan kolmatta kertaa, eikä kumpikaan usko siihen.

 

Kesäkuu

Pääskyset saapuvat.

Tulee satunnainen päivä jolloin kaikesta onkin yhtäkkiä tarpeeksi aikaa. Jokin siirtyy jälleen pari milliä kauemmaksi ja irtoaa. Vihdoin se siirtyy tarpeeksi kauaksi, tarpeeksi irti, jotta se voi muodostua muistoksi etäämmällä. Syntyy kahdet ääriviivat, vielä hetken aikaa repeämän kohdalta toisiinsa sopivat.

Päivät venyttävät etäisyyttä. Kohteliaasti, kohtuudella, milli kerrallaan ne puhaltavat ilmaa aikojen väliin, eivätkä muistojen mittasuhteet vääristy.

En enää väistele kysymyksiä. Parempaa, sanon. Eivätkä he tiedä huonommasta. Joten kerron. Kerron kuukausista itsestäni sivussa. Kuvailen parhaani mukaan sen missä olen ollut: kaikkien ja kaiken saavuttamattomissa, muualla. En tarkalleen tiedä missä, mutten ainakaan täällä.

Kerron kuinka jokin, se, kuihtuu päivä päivältä, pienenee minusta erillään kunnes katoaa. Haluaisin sanoa että lopullisesti, mutta sellaista on ainoastaan helppoa haluta, mahdotonta tietää.

Ja kun he taas kysyvät – tietysti kysyvät – vastaan etten tiedä mikä se oli. Minussa pysähtynyt hämärä.

 

Laura

 

 

4 Comments

  1. Nämä sinun tekstisi, Laura!
    Miten paljon ne tuovatkaan esiin, miten paljon jättävät piiloon. Juuri niinkuin kuuluukin. Tämä, kuten niin moni muukin, on jättänyt sanattomaksi, häilymään johonkin itkun ja hymyn rajamaille.
    Kiitos kun kirjoitat! Kiitos kun julkaiset, jotta pääsemme näistä piirtämistäsi hetkistä nauttimaan! Löytämään niistä itsemme, toisiamme, jotakin tuttua tai kiehtovan vierasta kerta toisensa jälkeen.
    Moni tekstisi on kulkenut mukana, piirtänyt ääriviivoja niin monelle tunteelle ja tunnelmalle, joista en ole saanut aiemmin ihan kiinni, kunnes ovatkin nousseet esiin sanoissasi niin vaivatta. Hämmennyn tästä kerta toisensa jälkeen ja iloitsen yhtä usein.
    Siispä kiitos! ❤

    Liked by 1 henkilö

    1. Tämä kommentti meni ihon alle. Kiitos näistä sanoista. Kuinka hienoa että viihdyt näiden lauseiden parissa, ja että olen onnistunut tavoittamaan tunnistettavia hetkiä ja tunteita. Se on kirjoittajalle suurin kunnia – ylettää tuntemattomiin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s