Murtuneen mielen anatomiaa

Processed with VSCO with b1 preset

 

Väsymys lävistää ensin aamupäivät, sitten hitaat viikonloput. Vanhat, jo unohdetut ajatukset alkavat kiertää mielen reunoilla, tehden kevyitä painaumia päiviin. Kaikki tapahtuu vaivihkaa, tietämättäni. Paino leviää hienojakoisesti hetkiin, ilon sekaan, sumentaa tunteiden ääriviivoja tunnollisesti kaikessa hiljaisuudessa.

Kävelen kevätiltana kotiin ja syön jäätelöä. Aurinko paistaa jo matalalta, koleassa ilmassa on lupaus kylmyyden loppumisesta – kesäiltojen kauneus on jo kulman takana. Ylittäessäni junaradan, mietin kuinka tuostakin voisin hypätä. Ajatus ei riivaa minua, en pysähdy sen tai sillankaiteen ääreen, vaan jatkan matkaa. Miete on täysin tavanomainen, ei aie – vain yksi mielen läpi lipuva ajatus muiden joukossa. Mutta se toistuu seuraavan suojatien kohdalla. Jatkan taas matkaa, jatkan aina matkaa.

Kotiin tultuani haen apua.

Kun uuvun, mieleni alkaa flirttailla itsetuhoisten ajatusten kanssa. Saattaa kuulostaa dramaattiselta, mutta ei kohdallani ole sitä. Kun on tehnyt töitä psyykkeensä kanssa intensiivisesti (kiitos jeesus ja Suomen kansaneläkelaitos terapiasta!), tällaiset tilanteet eivät yllätä lamauttavasti. Tunnistan ne oireiksi – en maailman saatika elämäni lopusta – vaan mieleni rajojen rakoilemisesta.

Jokainen jonka mieli on joskus nyrjähtänyt, tietää mitä se on. He nyökkäilevät tuttuun sävyyn. Mutta nyt en puhu heille. Sen sijaan haluan yrittää selittää niille, joiden psyyke ei ole koskaan kyykännyt.

Haluan tehdä sen, sillä en itsekään enää muistanut mitä se on. Kun mielen mustuudesta vihdoin pääsee irti, siitä etääntyy yllättävän nopeasti – ja sitten unohtaa. Se muuttuu kaukaiseksi rinnakkaistodellisuudeksi, jonka sanoittaminen on kuin selittäisi repaleista valveunta.

Murtuneen mielen maisema on siitä mielenkiintoinen, että siihen on lähes mahdotonta päästä käsiksi. Sitä on liian tuskallista kuvailla tuskan ollessa päällä, mutta myös mahdotonta selittää muistinvaraisesti jälkikäteen.

Mieli muuttaa muotoaan äkillisesti, tai tarkemmin sanottuna kadottaa muotonsa yhtäkkiä. Pään leviäminen – niin paljon kuin termiä vihaankin – on nimenomaan tätä. Ajatuskulut irtoavat paikoiltaan, kelluvat jonnekin saavuttamattomiin. Mielen tyhjyydessä risteilee pieniä haihtuvaisia ajatuksia joihin tarraaminen vain kadottaa ne. Itsestäänselvyyksiltä katoaa pohja; käsitteet kyseenalaistuvat ja muuttuvat merkityksettömiksi, ja todellisuudelle käy samoin.

Kuin mieli laveerautuu harmaaksi tyhjyydeksi, hyvää tarkoittavat neuvot eivät varsinaisesti ärsytä – mikään ei jaksa ärsyttää – mutta ne eivät myöskään kiinnity mihinkään. Ne eivät kimpoile tai heijastu, vaan ne lähetetään tyhjyyteen katoamaan. Kun mieleltä puuttuu rajat, reunat ja pinta, kaikki ääneenlausuttu katoaa ulottumattomiin. On paras säästää käsitteet ja ohjeet myöhemmäksi, eikä faksata niitä resonoimattoman mielen syövereihin.

Miksi kerron tämän? Koska tällä kertaa pystyn. Kuinka moni uupuneen tai masentuneen läheisen vierellä valvonut haluaisi nähdä toisen pään sisään, seisahtuneen katseen taakse ja ymmärtää yhtäkkiä puhjennutta tyhjyyttä. Tämä on lyhyt yritykseni tarjota ikkunaa sinne.

 

Laura

 

 

4 Comments

  1. ❤️. Liittyen aiempaan instagrampäivitykseesi: siitä tykkäyksestä tai viestistä vaikkapa itkukuvaan voi saada ihan oikeasti lohtua. Vaikka se olis niin sanotusti valheellista lohtua, vaikkei ihmiset tiedä ehkä kun sen yhden pysäytyksen yksipuolisesta narratiivista. Kun oma pää uhkaa levitä, ainakin itse tarraan pieneenkin jakamiskokemukseen, siihen että joku muukin on tuntenut samankaltaisen hetken. Jaetuista affekteista voi saada myös hitusen voimaa, ainakin mä saan. Ainakin tietyssä vaiheessa omaa prosessia. Siksi kai terapiaan kuuluu myös sitä päähäntaputtelua, selviämisen vakuuttelua. Ei siinä oman narratiivien jakamisessa ehkä oo kyse niinkään siitä miten paljon toisen täytyy tietää ja onko kertomus validi kaikkien kannalta, vaan siitä hauraasta halusta jakaa itsestään jotain arkaa ja kipinän tunteesta kun siihen jakamiseen vastataan. Mutta ehkä en oo vielä niin pitkällä kun sä pääni leviämisen kanssa pärjäämisen suhteen. Kaipaan validoiduks tulemista ja haluan validoida muita, en oikeuttaakseni itselleni tai muille jotain vaan viestittääkseni että tässä kohden oon itseni kanssa ja ottaakseni haltuun oman kertomukseni ja rohkaistakseni toisia samaan. Myös somen välityksellä. Ps Tulipa pateettinen kommentti, mutta menköön ☺️.

    Tykkää

    1. Oikein hyvä kommentti – kiitos ja pahoittelut että vastaamisessa on kestänyt.

      Lohtu on tärkeää. On äärimmäisen tärkeää kokea tulevansa hyväksytyksi. Massasympatiassa piilee kuitenkin se vaara, että se luo helposti yksisuuntaisen illuusion siitä että se riittää. Että sydämet ja kannustukset riittävät – ja ehkä joskus riittävätkin – eikä asiota kohdata sitten suoraan, vaan ainoastaan omasta rajatusta näkökulmasta käsin. Tällöin tarina helposti vinoutuu. Tiedätkö mitä tarkoitan?

      Kiitos että kommentoit kaima hyvä. Nämä sananne ovat aina ilo.

      Tykkää

  2. Totta puhut, se vaara varmasti on. En oikeastaan ole sinänsä edes eri mieltä mistään. Olis pitänyt heti ekassa kommentissa tajuta selventää, että kirjoitan sellaisen ihmisen kannalta (koska sellainen pitkälti olen, tai olen ollut), joka erinäisistä syistä on menettänyt uskonsa siihen, että olisi oikeutettu omaan näkökulmaansa. Ehkä se on harvinaisempi ”vika” kun se, ettei asioita kohdata muuta kun omasta näkökulmasta käsin. Kun oppi lapsena luopumaan itsemääräämisoikeudestaan ja oikeudesta tuntea vaikkapa kaikkia tunteita, ei vaan niitä ”hyviä”, sitä menetti samalla uskalluksen olla itsensä puolella. Ja joutuu harjoittelemaan nyt aikuisena välillä hampaat irvessä sitä, että tämä on minun tarinani ja se on oikea ja ”tosi”, riippumatta siitä validoiko vanhempien jumala sen, tai joku muu auktoriteetiksi nostettu. Se on sellaista kamppailua sitä vastaan, että pienentäisi itseään ja loksahtelisi toisten tarjoamiin lokeroihin. Ja samalla sen hyväksymistä, että kaipaa hyväksyntää.
    Kiitos jälleen viimeisimmästä kirjoituksestasi, ai että miten kepeän vaivihkaa sun sanat virtaa, ja silti syvälle.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s