Tykkäysterapia on ansa

Processed with VSCO with f2 preset

 

Lähdin Instagramista, taas. Tämä ei yllätä ketään – lähden ja palaan tuon tuosta. Tällä kertaa tarve lähteä oli kuitenkin pakottava ja lopullisen tuntuinen, ja halusin selvittää miksi.

Valmistumiset, vauvat, brunssit, juhannukset, joulut, kosinnat, kaukomatkat, kreisit illat ja hitaat aamut. Kaikki se on ihanaa seurattavaa ja kanssaelettävää, mutta loppuviimein – ja ennen kaikkea – vain ylimääräistä aivodataa. Muiden elämää jota makuuhuoneeni hämärässä selaan.

On olemassa kokonainen elävä kertomusten avaruus, joka tuottaa tarinaa jatkuvalla syötöllä; kartuttaa paisuvaa kokoelmaa hetkistä joihin ei kuitenkaan kiteydy kaikkea, synnyttää persoonia ja päähenkilöitä joista tiedämme yllättävän paljon muttemme kuitenkaan mitään.

Yhtäkkiä olen kaiken sen ulottumattomissa. Samassa hämärässä makuuhuoneessa, yhtä todellisuutta tyhjempänä. Vapaampana.

Siloiteltu kuvasto ei niinkään häiritse minua. Olemmehan jo aika päivää sitten todenneet, ettei somekuvien luoma illuusio ikisiisteistä kodeista ja syntymänotkeista vartaloista vastaa todellisuutta. Kuvakulmien tarkka valitseminen on enemminkin yhteisesti hyväksytty, kollektiivinen leikki. Ja kuvasto, sekin laajenee. Nyt uskallamme jo näyttää kauniiden hetkien lisäksi myös tummemmat tuntimme – hetket joina itkemme eroa entisen kodin metroasemalla. Mistä pääsemmekin ydinongelmaan.

Kauneus ei ole ongelmallista. Kertomusten yksiulotteisuus on.

Minua eivät häiritse kuva- vaan tulokulmat.

Aloittaville kirjoittajille annan aina saman neuvon: älä luo itsestäsi tarinaa. Siitä ei välttämättä jää kiinni, mutta siihen jää kiinni. Syntyy narratiiveja ja ihmisistä niiden, omiensa, vankeja. Tarinankerronta on aina valintojen tekemistä, ja some on petollisen helppo alusta itsensä uudelleenkeksimiselle.

Ehkä tässä on syy miksen koskaan oppinut kirjoittamaan päiväkirjaa, ja miksi tasaisin väliajoin koen pakottavaa tarvetta eristäytyä. Minun todellisuuteni ei ole vain minun kertomukseni varassa. En ole ainoa kertoja edes omassa elämässäni; siihen liittyy aina muita, se on aina suhteessa muiden kokemuksiin ja tunteisiin, ja olisi väärin kertoa kaikki yksin. Elämään liittyy lukematon määrä ristiriitoja, ratkaisuja ja tilanteita, jotka minun kertomanani antaisivat yksipuolisen kuvan.

Somekuvasto on laajentunut eksponentiaalisesti sitten alkuvuosien aamiaisasetelmien. Nykyään vegaanibrunssien sekaan mahtuu myös poskille valuneita ripsivärejä, yksin kumottuja viinipulloja ja jälkiehkäisypillereitä. Epäonnistumisten jakaminen on tervetullutta, mutta sen oheistuotteena somesta on tullut petollinen itseterapoimisen väline – paikka jossa tukeudutaan parvitunteeseen ja – mikä ongelmallisinta – tullaan poikkeuksetta ymmärretyiksi. Mutta terapian (ja jos minulta kysytään, myöskään ystävyyden) itseistarkoitus ei ole taputella päälaelle ja myötäillä. Terapian tarkoitus on kyseenalaistaa ja haastaa ajattelemaan vaikeita solmukohtia myös toisen osapuolen näkökulmasta.

Kun kuvaamme itsemme itkemässä, kerromme ainoastaan oman puolemme surusta. Emme enää edes yritä ymmärtää itseämme ja motiivejamme, kun selitämme itseämme jatkuvasti muille. Ihminen ei enää käänny sisäänpäin, vaan hapuilee hyväksyntää ja vastauksia ulkopuolelta. Tuntemattomien tuki luo helposti illuusion siitä ettemme oikeastaan tarvitse muuta kuin sata myötäelävää emojia. Yleisön tuskallemme. Ja niin me siirrämme vastuun kauemmas itsestämme, jonnekin, ja annamme muiden etsiä hopeareunat puolestamme.

 

 

Laura

 

 

6 Comments

  1. Oon niin samaa mieltä sun kanssa, Laura. Toit mulle uuden näkökulman somea koskevaan pohdintaani. Olen tähän asti keskittynyt lähinnä miettimään somen koukuttavuutta ja millaisilla keinoilla meidät saadaan päivästä toiseen viettämään pitkiäkin aikoja toisten ihmisten tarinoiden ja ennen kaikkea maksettujen sisältöjen (=mainosten) parissa. Niin paljon kulutettua energiaa, niin paljon turhaa tauhkaa. Rahan takia.

    Minua on mietityttänyt paljon myös se että miksi somesta luopuminen on jotenkin vaikeaa? Ainakin mulle. Aivan kuin jotenkin lakkaisin olemasta, vaikka oikeasti minun illat on olleet tuhat kertaa mielekkäämpiä kun poistin Instan selaamisen illanviettomahdollisuuksien joukosta.

    Toisaalta niinhän some toimii. Se käyttää häikäilemättä hyväkseen ihmismielen heikkouksia ja saa meidät kuvittelemaan että läsnäolomme on jotenkin tarpeellista ja välttämätöntä.

    Mainio artikkeli näihin pohdintoihin liittyen on HS:n ”Addiktion algoritmi”, oletko lukenut sen?

    Liked by 1 henkilö

    1. Olet asian ytimessä Laura: somesta luopuminen on vaikeaa ja vaikeus monisyistä. Somessa on kokonainen oma maailmansa joka vie päivistämme yllättävän suuren osan. Siitä irrottautuminen luo käyttöaktiivisuudesta riippuen väistämättä hetkellistä tyhjyyttä, mutta ajatus mitä jokaisen kannattaisi punnita on se, että jääkö jostain todella paitsi. Elämää oli ennen someakin, ja se on olemassa edelleen.

      Kiitos kun kommentoit – nämä ajatuksenne ovat tärkeitä. Pitääpä lukea tuo mainitsemasi Hesarin artikkeli, kiitos vinkistä!

      Tykkää

  2. Onnittelut Instasta luopumisesta. Moni ei pystyisi samaan, vaikka tiedostaisi olevansa addiktoitunut tai kokisi somen ahdistavana. Tässä yhteiskunnassa jokainen haluaa olla enemmän kuin joku, enemmän kuin jotain. Tai juuri kuten sanoit, haluamme yleisön – myös sille tavanomaisuudelle. Pelko siitä, ettei meillä olisi meistä kiinnostuneita ihmisiä ympärillämme jättäytessämme somen ulkopuolelle, hallitsee arkeamme. Silti tuo kiinnostuksen taso voi olla Instassa aamukahvikuvaan reagoitu sydän. En odota, että joku tulisi näyttämään peukkua ikkunan taakse, kun nyt juon tässä aamukahvia ilman instapostausta. Elämäni ei luhistu, kun kukaan ei huomaa aamukahvihetkeäni.
    Olen aivan samaa mieltä, että tarvitsemme enemmän sisäistä aikaa ajatuksillemme sen sijaan, että haalimme tykkäyksiä ja olemme suunnanneet katseemme seuraajiin, jotka katsovat meitä.
    Katsoin eilen täpötäydessä ravintolassa ihmisiä, jotka odottelivat take away -annostensa valmistumista. Jokaisella oli jokin feed seurattavanaan. Kaikki olivat hiljaa. Tunsin, että viereistä neitoa ehkä ahdisti se, etten keskittynyt anonyymiin räpläilyyn vaan katsoin eteeni ja odotin. En usko olevani ainoa, jota kokee vastaanlaisen tilanteen tragikoomisena.
    Somesta luopumista olen pohtinut itsekin, ainakin osittaisesta luopumisesta. Ammatinvalintakysymys nousee kuitenkin esteeksi monilla sometaukoa harkitsevilla. Esimerkiksi luovan alan ihmisen on nykyään oltava somessa ja markkinoitava itseään edes epäsuorasti.
    Some on kiihdyttänyt globaalia oravanpyörää. Odotan, koska porukka lakoaa ja somettomuudesta tulee uusi, hallitseva trendi. Näen jo itseni luurankona odottamassa.

    Liked by 1 henkilö

    1. Ihan näin alkuun: on aivan mahtavaa että jaksatte kommentoida ja jakaa ajatuksianne tänne. Saan suurta tyydytystä lukiessani pohdintojanne ja havaintojanne; ne tuovat ihan uudenlaisia kerroksia teksteihin ja niiden nostattamiin ajatuksiin. Siis kiitos.

      Kummastelen rohkeuspuhetta jota somesta lähteminen aiheuttaa. Ei siinä ole mitään rohkeaa tai edes ainutkertaista – sehän on vain paluu aikaan ennen päivittäistä julkaisemista. Toki maailma on ehtinyt muokkautua ja luonut vuosien saatossa kokonaisen sometodellisuuden jossa navigoimme. Siitä irrottautuminen voi tuntua vaikealta, mutta loppupeleissä se on kaikkea muuta.

      Pakko myöntää että repesin nauruun kun ajattelin jotain peukuttamassa aamukahvilleni ikkunani takana. Mikä upea tilanne se olisi!

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Esmeralda Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s