Liian täynnä

Processed with VSCO with b1 preset

 

Elämä juuri nyt: liian täyttä. Neljä päivää viikosta teen jättimäistä työprojektia, viidennen päivän juoksen kiinni muuta elämää. Kahtena jäljelle jääneenä päivänä nukun ja hengitän ja kieltäydyn kutsuista.

Hoidan asioita sarjatulella: hakemukset, varaukset, huollot, lainat, haut, viennit, unohtuneet valokuvat ja kiireessä napattu kahvi. Purskahdan itkuun passihakemusta tehdessä ja totean että nyt on vähän liikaa.

Priorisoin. Tottakai priorisoin. Vähennän, karsin ja jätän välistä, mutta lopuutulos on silti liikaa.

Aamuisin esitän nukkuvaa ja venytän makuuhuoneen hiljaisuutta, iltapäivisin juoksen kotiin voidakseni maata hiljaisuudessa ennen muiden tuloa. Hakeudun istumaan huoneiden reunoille, väistelen tuttuja kasvoja. Olen aamusta asti niin piripinnassa, etten kestä yhtäkään ylimääräistä katsetta tai tuomaroivaa kysymystä. Kun joku ehdottaa kahvilaa ruuhka-aikaan, naurahdan.

Kuinka helppoa on puhua kaiken jälkeen, selvinneenä. Kertoa jälkikäteen aina tienneensä että kaikki selviää, ja kuinka jokin sisäinen vimma tai varmuus sai aina vakuuteltua kaiken olevan pian toisin ja paremmin. Kaiken keskipisteestä käsin se on raskasta.

Karkaan divariin. Äänet pehmenevät tasaiseksi massaksi, kirjojen vuoraamista seinistä ei kaiu. Ostan Karl-Ove Knausgårdia, koska tiedän löytäväni itseni sen sivuilta. Kaipaan harvoin samaistuttavuutta, mutta juuri nyt, väsymyksen keskellä, kaipaan sitä että joku muukin tuntee olevansa omien olosuhteidensa panttivanki.

Istun palavereissa ja fantasioin kuukaudesta kalliosaarella.

Kadehdin lenkeillä latautuvia äitejä.

Minä tarvitsen vuorokausia.

 

Laura

 

 

4 Comments

  1. Joo. Sama. Sama fiilis. Eli liian täynnä.

    Senkin juuri tässä tajusin, että tuo alituinen liiallinen täysinäisyyden tunnehan on itselläni ollut jo pitkään ihan vakio. Rauhan hetket ovat todellakin vain lyhyitä hetkiä. Liian nopeasti ohi meneviä. En taida koskaan palautua oikein kunnolla.

    Tarvitsisin vuorokausia. Mutta minkäs teet, jama on tämä. Enpä keksi, miltä kulmalta enää karsisin, kun jäljellä ovat vain tärkeimmät: työ, jota rakastan ja perhe, joka on omasta, vapaasta tahdosta hankittu.

    Pakko vaan yrittää aina elpyä niissä hetkissä. Vartti aamulla, kun talo on tyhjä. Iltapäivän ruuhkabussimatka luurit korvilla. Postinhakureissu. Tunnin lenkki pimeän aikaan, kun vihdoin ennättää.

    Tähän on tultu. Saan niin hiton paljon tästä kaikesta, mutta väsymystä ja kuormitusta en kiellä.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Sanni Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s