Olipa kerran äiti

Processed with VSCO with f2 preset

 

Kun ystäväni kertoi kirjoittavansa kirjaa äitiydestä, olin sanalla sanoen innoissani. En siksi etteikö äitiydestä olisi kirjoitettu, vaan siksi ettei siitä koskaan ole kirjoitettu näin.

Tiedän olevani jäävi kehumaan ystäväni teosta, mutten ole ainoa kehujen viljelijä; kirja on otettu todella hyvin vastaan, enkä ihmettele – se on helpottava hengähdystauko keskustelussa jota leimaa vieraannuttava puolenvalinta ja periaatteellisuus. Kekkonen onnistuu kirjoittamaan ilman äitiyteen liitettäviä vastinpareja ja mustavalkoisuutta. Se ole laskelmoitua välinpitämättömyyttä, vaan luonnollinen tapa säilyttää minuus uppoamatta elämäntilanteeseen.

Olipa kerran äiti on teos yhdestä äitiydestä joka ei yritä ylettyä yhteenkään valmiiseen lokeroon. Se ei ole kirja puolenvalinnasta, paskasta äitiydestä (mitä ikinä se tarkoittaakaan) tai passiivis-agressiivinen kädenojennus paremman tiedon valossa. Se on äärimmäisen kaunis kuvaus siitä mitä äitiys on, ilman ikiaikaista arvottamista ja tärkeysjärjestysten tavaamista. Kirja kertoo äitiydestä olettamatta, että se on jokin alkukantainen perusviettimme.

Ja tämä on tärkeää, ellei tärkeintä (Kekkosen erityslahjakkuus kirjoittajana): kertoja ei nouse kenenkään yläpuolelle, vaan pysyttelee katseen tasolla, katsoen ilmiön läpi.

Äitiys tuo mukanaan uuden maailman johon mahdutetaan kaikki aikaisempi. Synnytyssalissa maailma jakautuu aikaan ennen äitiyttä ja sen jälkeen, mutta – ja tämä on mutista tärkein – se ei silti kadota historiaa tai tee siitä vähempiarvoista ja tyhjempää.

Kekkonen onnistuu kertomaan kaikesta arvottamatta ja arvostelematta, ilman lieventäviä asianhaaroja, ilman äitiyteen liitettyä kroonista huonoa omatuntoa ja mukalempeää itsensä ruoskintaa. Kirja on kirjoitettu vailla äitiyden mukana puhkeavaa outoa äkkijyrkkyyttä, kokovartaloäitiyttä, vailla itse synnytettyä ehdottomuutta. Maailma jakautuu, mutta äitiys voi olla uusi osa ihmistä; sen ei tarvitse määrittää jokaista tulokulmaa ja ajatusta. Sen ei tarvitse korvata kaikkea sitä edeltänyttä. Äitiys ei ole aina automaattista moraalikäsitysten uudelleenkalibrointia, tärkeän ja äkillisesti turhaksi tulleen uudelleenmäärittelyä. Sen ei tarvitse olla armottomuuden vaihe jossa oma itseys siirretään vuosiksi sivuun tärkeämmän tieltä.

Äitiys muuttaa kaiken, mutta ei kuitenkaan. Syntyy uusia tarpeita, haluja ja kipukohtia, mutta myös entiset pysyvät; ne eivät katoa, niitä ei tarvitse kadottaa. Ja juuri tämä on vallankumouksellista; äitimyytti kyseenalaistuu kuin itsestään, ilman alleviivaamista.

 

Laura

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s