Ei varaa palata

Processed with VSCO with f2 preset

 

Kävin Lissabonissa.

Oliko ihanaa? Oli.

Osaan harvoin kertoa matkoistani mitään. Matkanteon ihanuus kiteytyy pieniin, vaikeasti kiinniotettaviin hetkiin joiden erityisyys aukeaa vain hetkellisesti hänelle, joka seisoo portugalilaisen metroaseman pysäkillä ja täyttyy aivan yllättäen onnesta. Sitä onnea en osaa sanoittaa, mutta voin tehdä pienen listan hetkistä joina se yhtäkkisesti syttyy.

Pieni kalaravintola kaukana keskustasta. Marmoripöydän ääressä juotu myöhäisillan kahvi ja syvän punainen portviini. Kitalakeen pinttynyt makeus matkalla kotiin.

Atlantin tuoksu ja rannoilla vellova rauha. Hyytävien aaltojen mukanaan tuoma kylmänkipu.

Liikennevaloissa kiireesti vaihdetut suudelmat. (Inhoan sanaa suudelma. Siinä on makuuni jotain liian suomifilmimäistä, tekaistun naiivia, mutten keksi toimivaa korvaajaa. Kirjoitan suutelemisesta harvoin, koska välttelen kyseistä verbiä.)

Paikallisten piskuinen viinibaari. Vieraiden sylistä toiseen siirtynyt laiska ruosteenruskea kissa, ympäri huonetta kiertäneet tapaslautaset ja ohut nousuhumala.

Viimeinen aamu. Merenrantakaupunkien aamujen tunnistettava tuoksu, hetki ennen hellettä. Yön muistosta vielä viileät puiden varjot, kaduille hiljalleen leviävä lupaus lämmöstä. Valosta täyttyvät korttelit.

”Ajatella ettemme ikinä enää näe näitä seiniä ja näitä ihmisiä” hän sanoo sulkiessamme hotellihuoneen oven ennen uloskirjautumista. Puhumme tästä usein; kokemusten kertaluontoisuudesta. Siitä että tämä oli tässä, emmekä todennäköisesti enää koskaan palaa. Ajatus on samaan aikaan armollinen ja lohduton.

Sillä vaikka tilillämme olisi tonneittain rahaa, emme voi pitkittää hyvästejä ja vannoa palaavamme, vältellä lopullisuuden ajatusta aina uudestaan toteamalla kaiken jääneen jälleen kerran pahasti kesken. Silti minäkin teen niin: huomaan leikitteleväni paluun ajatuksella jo lähtöselvityksessä.

Meillä on aina teoreettinen mahdollisuus palata – ja juuri se on ongelmamme.

En usko koskaan matkustavani Intiaan tai Thaimaahan. Katselen ystävieni henkeäsalpaavan kauniita matkakuvia Balilta, Mauritiukselta, Meksikosta ja Dubaista, ja totean etten tule milloinkaan kävelemään noilla rannoilla. Ja se on ihan ok.

Vielä viisitoista vuotta sitten moni lähipiiristäni ei ollut koskaan käynyt ulkomailla. Tänä päivänä on täysin normaalia kysyä uuden tuttavuuden rakkainta kaupunkikohdetta. Omani on Lontoo. Juuri nyt pohdin voinko enää perustellusti palata Pimlico Roadille, kapeille kujille ja vehreisiin puistoihin joista en saa tarpeekseni, mutta jotka olen nähnyt maapallon näkökulmasta jo aivan liian monta kertaa.

 

Laura

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s