Maaliskuu. Päivien pidättyväinen valo, mudan sävyissä kylpevä maa, suruja hiljalleen hylkivä mieli. Pitkiksi venyneet työpäivät, mikrotettu kahvi, kvartaalin taite ja unohtuneet lupaukset. Yllättävissä kohtaamisissa outo, pahoitteleva sävy.
Kaiken tämän keskellä, lomassa, yllä ja alla on tasoja joihin meillä ei ole päätäntävaltaa tai syvempää ymmärrystä. Yksin lentävät linnut jakavat tasaharmaan taivaan satoihin osiin, maan alla heräämistään odottaa sikeästi nukkuvien kerros. Taajamien reunoilla yhtenäiset kuusirintamat kasvavat hiljaa osaksi ohi ajavien maisemaa, josta tämä maa tunnetaan.
Olen kyllästynyt puhumaan mitattavista asioista ja teoista.
Suuri varis liitää raskaasti niityn yli. Niiden, lintujen, lentämisessä on selittämätöntä, alkukantaista määrätietoisuutta. Kukaan ei odota niiltä mitään, vähiten ne itse. Ne istuvat sammuksiin potkituille katulampuille, viipyvät hetken ja lähtevät taas – ainoana liikkeellepanevana voimanaan soluihin tallentunut tarve päästä perille uudestaan ja uudestaan.
Laura
