Mitä kuolemisesta kerrotaan

Processed with VSCO with f2 preset

 

Tapaninpäivän iltana katson elokuvaa, jossa päähenkilö sairastuu parantumattomasti, käy pikakelauksella läpi eletyn elämänsä ja sitten kuolee. Draamankaari on klassinen, elementit aina samat: toivo, hyväksyntä, valmiiksi tuleminen. Viimeiseen asti kamppaillut päähenkilö kuulee huonot uutiset ja tulee sinuiksi kuolemansa kanssa yhdessä yössä.

Pitkälliseen sairastamiseen liitetään usein jaettu tunnustus kaiken päättymisestä. Hitaan kuoleman kaari on kerronnaltaan identtinen; oman itseyden tyrehtyminen, syrjään siirtyminen, pois kasvaminen. Loppu on lopulta pieni, lähes näkymätön päätös, lähtijän ottama olematon sivuaskel.

Hitaasti kuolevalla on aikaa totutella lopun ajatukseen. Mutta mitä jos ei totu? Kukaan ei kerro sellaisesta. Kaikki puhuvat valmiiksi tulemisesta, siitä kuinka lähtö pesiytyy lauseisiin ja tekee kotinsa kuolevan mieleen.

En tunnista näistä kertomuksista omiani.

Isoisäni ei tietojeni mukaan varsinaisesti pelännyt kuolemaa – hän ei vain halunnut kuolla.

Katselin televisiohuoneen pajunkissoja ja hyasintteja, kääntelin syövän kaventamaa hahmoa ja etsin lohtua hoitajien katseista. Söin sairaalan kalakeittoa ja mietin missä välissä hyväksyntä tulee. Odotin sitä.

Kukaan ei opeta lohduttamaan kuolevaa joka ei halua kuolla. Ei ole olemassa lohduttavia vastauksia. Ainoa lohtu on se ettei kuoleminen tutkimusten mukaan satu.

Näin ukkini itkevän yhden ainoan kerran. Se oli viimeinen kerta kun näimme. Silmiin kihonneet kuumat kyyneleet ja nielty epätoivo. Pelolle taipuneet kasvot, kurkkuun tukahtuvat sanat, mykkä toivottomuus. Sellaiseen ei osaa varautua.

Elokuvissa kaikki ennättävät kuolevan ympärille. Jopa kaukana asuva sukulainenkin ehtii illan viimeisellä lennolla paikalle juuri ja juuri, kipeät asiat puhutaan hetkessä läpi ja annetaan anteeksi. Juuri nyt tuntuu luonnolliselta murtaa vuosikymmenten mykkyys, ottaa kädestä kiinni ja hyvästellä. Hiljalleen tunnelma tiivistyy, jollain kummallisella, predestinoidulla tavalla kaikki tunnistavat viimeisen viisiminuuttisen käynnistyneen. Lopulta kaikki tapahtuu kauniilla tavalla; lähtö on levollinen, kaikkien silmien alla tapahtuva viimeinen henkäys. Kukaan ei koskaan kuole yksin – joku pitää aina kädestä. Kukaan ei kylmene yötä vasten terveyskeskuksen ryppyisissä lakanoisssa. Vainajuus puuttuu.

Minun isoisäni kuoli yksin kädestä pitämättä. Yötä vasten, verhojen takana.

Kuolemisen narratiivi ei kuulu päiviimme, osaksi puheenaiheiden arkiskaalaa. Puhumme siitä vain ja vasta kun on pakko. Ja kun puhumme, siihen liittyy aina jotain kohtalonomaista. Pahimmillaan sivuutamme aiheen vuosikymmeniksi, kunnes yks kaks makaamme oman lähtömme äärellä pelosta mykkinä.

Tarvitsemme tarinoita tavallisista kuolemista. Neutraalia kerrontaa kesken jääneistä asioista ja ajatuksista. Läpi elämän mantraamme omaa keskeneräisyyttämme, mutta kuolemiseen liitämme valmiiksi tulemisen ajatuksen. Se on suuri huijaus.

 

Laura

 

 

11 Comments

  1. ”Hitaasti kuolevalla on aikaa totutella lopun ajatukseen. Mutta mitä jos ei totu? Kukaan ei kerro sellaisesta. Kaikki puhuvat valmiiksi tulemisesta, siitä kuinka lähtö pesiytyy lauseisiin ja tekee kotinsa kuolevan mieleen.”

    Joskus joku kertoo. Reko Lundan: Viikkoja, kuukausia.

    Tykkää

  2. Myös se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu on Suomessa lakaistu kirjaimellisesti maan alle. Poissa silmistä – poissa mielestä. Olin todella vaikuttunut siitä, että Hollannissa vainaja hengailee olohuoneessa melkein viikon sukulaisten kosketeltavana. Kaikki ovat nähneet kuolleita, lapset mukaan lukien, eikä asiassa ole mitään ihmeellistä. Toivoisin myös Suomeen normalisoivaa perinnettä. Kuolleet mukaan omiin juhliinsa!

    Tykkää

  3. No kyllä! Kuten ollaan joskus aikaisemminkin todettu, kuolemasta pitäisi puhua paljon enemmän. Itsehän olen elänyt sellaisenkin vaiheen, että kävin säännöllisesti eräällä saattahoitosivustolla lukemassa omaisten kertomuksia kuolemasta. Kuolemia todentotta on moneen lähtöön!

    Lundànien kirjaa en ole vieläkään uskaltanut lukea. Olen pantannut sitä itseltäni vuosia. Pelkään sen koskettavuutta ja samalla sen lukeminen pyörii mielessä monesti. Jonakin päivänä.

    Tykkää

    1. Ehkä keskustelusta puuttuu normaalius juuri sen takia, että kuolemiseen liitetään jotain mystistä, ennaltamäärättyä ja juhlallista. Lähtö on joko traaginen tai harras – tarinoista on riisuttu epäröinti.

      Ehkä tänä vuonna olisi aika lukea tuo kirja? Luetaan molemmat, niin voidaan jutella siitä!

      Tykkää

  4. Hyvä kirjoitus. Minusta kuolema on sitä kiinnostavampi puheenaihe, mitä enemmän siitä puhumista vältellään.
    Ainoa varma asia elämässä on se, että jonain päivänä kuolemme. Etsimme varmuutta läpi elämämme kuka milläkin tavoin, mutta sille ainoalle oikeasti varmalle asialle käännämme selkämme.
    Jouluna on monissa perheissä tärkeää kokoontua yhteen, mutta 364 päivää vuodessa välit voivat olla fyysisesti ja henkisesti etäiset. Samanlainen tavoitteellinen arvokkaan hetken illuusio leijuu kuoleman ympärillä. Myös nykyihmisen mielikuva kuolemasta vastaa fyysisimmillään näkymää arkussa (jonka sisältöä harva tosiaan enää näkee): puhdas, pesty ruumis, levollinen ilme.

    Olen nähnyt paljon kuolleita, sillä sukulaisten hautajaisissa pohjoisessa on ollut tapana pitää arkkua auki. Etelässä kuolleita sukulaisia olen mennyt katsomaan ruumishuoneelle. Se on aika puhdistava ja vapauttava kokemus. Pelkkä kuoleman fyysinen kohtaaminen voi riittää siihen, että pelot häviävät – kuolemasta tulee luonnollinen elämän päätös. Silti moni alan ihminenkään ei uskalla kohdata kuolemaa. Opintojeni yhteydessä vierailin krematoriossa, jonne lopulta ilmestyi paikalle vain kolmasosa ilmoittautuneista. Kun isoisäni kuoli, vanhainkodin yövalvoja meni paniikkiin ja soitti paikalle poliisit. Pappani ruumista kärrättiin lopulta ympäri maakuntaa. Vanhainkodilla olisi ollut oma ruumishuone. Pappani huomionhakuisuuden tuntien minua kuitenkin hieman huvittaa nykyään tämä hänen elämänsä loppukaneetti.

    Osanotot sinulle ukkisi poismenon johdosta.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s