Toivottomuudesta ja kirjoittamisesta

Processed with VSCO with f2 preset

 

Lapsena rakastin elokuvia jotka eivät päättyneet onnellisesti. Ehkä se ruokki alkukantaista melankoliaani, ehkä minua kiehtoi se että se oli enemmän totta. Lopputekstien hohkatessa paneeliseinälle, oli kyynelten läpi todettava ettei mitään katarsista tulisi.

Kun kirjoitan tekstejä ilman toivoa, tuttu kaava toistuu: ihmiset kysyvät toivon perään. Mihin se jäi? Jokin lupaus, oppi tai edes avoimeksi jättävä lause. Teksti jää keskeneräisen tuntuiseksi. Lopusta puuttuu loppu.

Minulla ei ole vastauksia.

Kuten kesällä kirjoitin, elämä on vähemmän vähäpätöistä silloin kun huomisia sivalletaan ohuemmiksi. Kun toivostaan joutuu tinkimään, kaikesta tulee jollain tavalla väkevämpää.

Olen huono kirjoittamaan onnellisia loppuja. Tai loppuja ylipäätään. Aina kun joku kysyy miksen kirjoittaisi kirjaa, ensimmäinen ajatukseni on pakokauhun sekainen kysymys lopusta. Välttelen juonten kirjoittamista, sillä inhoan sitä. (Tein ajatukseni selväksi aikoinaan myös draamaopettajalleni, joka vastasi: tämä on ehdottomasti sinun alaasi, halusit tai et. En mennyt jatkokurssille.)

Litteroin hetkiä. Voin porautua yhteen minuuttiin ja mahduttaa maailman yhteen lauseeseen, kuten joku joskus taloudellista tapaani kuvaili. Ihmiselämän kronologiset kokonaisuudet sen sijaan kauhistuttavat minua.

Toivottomuudessa on jotain paljasta. Se hetki kun hän ei enää tunnista sinua kadulla. Hetki ennen puhelua, hetki heti sen jälkeen. Ulko-oveen jätetyt kukat. Tuore suru. Unelmien luvatussa ajassa paljaimpia ovat minuutit, jolloin yrityksistämme huolimatta maailma lipeää meiltä.

 

 

Laura

 

 

8 Comments

  1. Ajattelin jättää kommentin nyt, kun mulla on vähän tavallista kepeämpi olo. Oon itsekin melankoliaan taipuvainen luonne ja siksi tähän(kin) tekstiin on helppo samaistua. Oon kuitenkin tietoisesti päättänyt pyrkiä kohti toivoa. Usein toivottomuus tuntuu todellakin aidommalta, mutta jos kysyn itseltä kumman voimalla jaksan paremmin, toivon vai toivottomuuden, niin haluan valita ensimmäisen. Ajattelen myös, että eloonjäämisvietti, joka uskomattoman vaikeidenkin aikojen kohdalla pitää pintansa, on merkki toivosta. Että jos en muuten toivoa itsestäni tunnista niin ehkä siinä.

    Tykkää

      1. Jee! Mahtavaa. ❤ Runo on mun mielestä myös siitä hyvä tekstilaji, että siihen ei tarvitse väkisin ujuttaa jotain logiikkaa ja miettiä päätään puhki, niinkuin joskus muiden tekstien kanssa tuntuu käyvän. Tai mä ainakin itse tykkään vetää vaan liikaa miettimättä ihan vapaalla kädellä – en ole kyllä koskaan opiskellut asiaa.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s