Törmäämme toppatakeissamme Prisman lehtihyllyllä ja arvomme kumpi tervehtii ensin. Kävelemme toistemme ohi tervehtimättä. Vielä kuusi vuotta sitten huusimme toistemme korvanjuureen narikkajonossa. Nyt painamme katseemme ratkaisevalla hetkellä ja teeskentelemme olevamme yksin.
Niin se tapahtuu. Me loittonemme. Juurrumme toisiin ihmisiin ja kaupunkeihin joihin emme kymmenen vuotta sitten osanneet itseämme kuvitella ja joista kymmenen vuoden päästä haluamme pois.
Googlaamme korvatulehduksen oireita, vuokralaisen oikeusturvaa ja vakuutusasioita, tuijotamme haaleaa viivaa marraskuisen aamun hämärässä. Jätämme vuoristoradat väliin ja heilutamme reunalta. Hautaamme isovanhempamme ja ajamme iltahämärässä syrjäkylien läpi takaisin etelään. Ikkunan toisella puolella rullaavat haaveet tyrehtyvät kerrostaloasumisen helppouteen.
Vuodet ovat tavanomaisuudesta täysiä. Hyviä mutta täysiä, me naurahdamme silminnähden väsyneinä. Päivät laskeutuvat ohuina toistensa päälle, viikot liimaantuvat toisiinsa ja pian on taas joulu.
Laura
