Uskot

Uskot

 

En rukoile enää.

Rukoilin läpi lapsuuteni. Ulkomuistista ja pelosta. Pelkäsin unohtaa kiittää, kaikista ja kaikesta. Pelkäsin, että jos en muista kiittää, pyytää ja kertoa, maailma sammuu ja me kaikki liukenemme jonnekin jossa kukaan ei tunnista.

Jonkunhan on kiitettävä. Jonkunhan on pyydettävä anteeksi.

Kukaan ei koskaan väittänyt että niin tapahtuisi. Että ihmiskunta yhtenä hetkenä surkastuisi omaan mahdottomuuteensa.

En ole uskonnollisesta perheestä, mutta olen lapsesta saakka etsinyt systemaattisesti jotain suurta kokonaisuutta tai järjestelmää joka tekisi kaikesta järjettömästä järkevämpää. Olen metsästänyt merkityksiä, syitä ja kiinnepisteitä joista luoda edes jokin hahmo, maisema, kertomus, muoto.

Lapsena pohdin paljon pahuutta ja hyvyyttä, omaa häilyvää paikkaani niiden välissä. Ristin käteni kanariankeltaisen muumipeittoni alla ja mietin, että olemisessa oli oltava jokin järki. Oli oltava jokin henkinen bonusjärjestelmä, systeemi joka sitoisi kaikki vääryydet syiksi jollekin, seurauksiksi jostakin. Eihän pahuus ollut syntymämerkki. Entä hyvyys sitten? Jossain jonkun oli tiedettävä ja nähtävä että hyväkin on ollut ajoittain paha, ja paha ajoittain hyvä. Oli vain annettava anteeksi, kerta toisensa jälkeen.

Halusin ymmärtää miksi me olemme täällä. Ja ennen kaikkea miksi olemme täällä tekemässä toisillemme hyvää ja sitten taas pahaa.

On ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta muita. On ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta itseään. Sitten on heitä, meitä, jotka sekoittavat itsensä muihin eivätkä ole lainkaan varmoja siitä, voiko ketään todella syyttää mistään.

Olen nojannut Kristukseen, ruokavalioihin, kohtaloon ja miehiin. Etsinyt vastauksia Raamatusta, juoksumatolta, viimeisistä hitaista ja muiden katseista.

Lapsena laskin levolle luojia, toivotin tulleeksi valtakunnan ja tapahtuvaksi tahdot. Se oli ensimmäinen vaihtoehto jota tarjottiin, joten tein siitä riippumaton jonka läpi katselin kaikkea.

Lukiossa opiskelin kaikki uskonnon kurssit. Halusin ymmärtää haluamme ymmärtää. Halusin tietää, miksi ihmisellä on oikeastaan niin suuri tarve selitellä olemassaoloaan ja suhteuttaa se ylipäätään yhtään mihinkään. Sain stipendin ja onnesta itkeneen opettajan, mutta en vastauksia kysymyksiini.

Etsin muualta. Alkutarinoita, perusteluita, olemuksen perustuksia. Paastoista, uhrilahjoista, luumuviinistä, milloin mistäkin. Aina kuitenkin jostain.

Päätin nojata itseeni. En kaikkitietävänä – lähinnä kaikkitietämättömänä. Yksikään valmis paketti ei antaisi minulle vastauksia niihin ympärillä kaikuviin kysymyksiini, joita olen esittänyt niin alttarille kuin eteisen lattialle polvistuneena.

 

 

Laura

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s