Salaa leikkineet

d1a09-barbie

 

Vuosituhannen vaihde, joulukuu 1999

Itken äidille keittiössä. Kun muut tulevat koteihinsa myöhään ja myöhemmin, yrittävät peitellä tupakanhajua vaatteisiin pyöritetyllä Rexonalla ja ihastumistaan alkeellisella välinpitämättömyydellä, minä yritän parhaani mukaan hahmottaa tätä uutta pelikenttää ja pysytellä sen reunamilla. Näkymättömissä.

Leikin salaa barbeilla. Olen leikkinyt salaa viimeisen vuoden, sillä kukaan muu ei enää leiki.

Ensi vuonna olen yläasteella, ja viimeistään silloin leikin on loputtava. Pakkohan sen on. Olen päättänyt niin. Jollei se tyrehdy itsekseen, on opeteltava ulos siitä. Kukaan ei leiki yläasteella.

Ennen kuin yhtäkään roomalaista kynttilää on sytytetty tai yhtäkään kotiintuloaikaa rikottu, minä suren hiljaa valmiiksi kaiken taitetta. Pian en enää ole lapsi lapsen yleisimmässä määritelmässä. Pian olen lapsi vain äidille ja isälleni.

Äiti kuuntelee. Minä kerron kuinka pelkään ettei leikki koskaan kohdaltani lopu. Pelkään että minussa on jokin valuvika, aivoihin painunut aikaviive joka pakottaa minut leikkimään vaikka kaikki muut ovat kaikonneet kotibileisiin ja kerhohuoneille. Kuinka haluaisin niin kovasti olla kiinnostunut kaikesta siitä; huulikiilloista, tekstiviesteistä, laavalampuista ja pullonpyörityksestä, mutta todellisuudessa haluan vain rakennella pieniä vaihtoehtoisia todellisuuksia huoneeni nurkkaan.

”Leikit niin kauan kuin huvittaa.” äiti sanoo. ”Leikit vaikka salaa, jos nolottaa.”

Ja niin minä leikin. Uudenvuoden aattona järjestän barbeilleni vuosituhannen juhlat; kampauksia, kakkua, kuohuvaa! Ilmapallojen seassa katonrajassa leijailee ohut haikeus, jota en siinä hetkessä tunnista tai halua tunnustaa. Mutta siinä se on, ovella odottamassa tyhjän matkalaukkunsa kanssa. On tainnut olla jo jonkin aikaa – odottaen sopivaa hetkeä tulla sisään. Ei tohdi tulla kesken juhlien, kesken kaiken.

Seuraavana keväänä astuu lopulta sisään, asettaa laukun keskelle huonetta. Kysyy saisiko kerätä nämä lelut lattioilta, kun ei niillä hetkeen ole leikitty.

Ota vaan, minä huudan ja ajan pyörällä kotibileisiin.

 

 

Laura

 

 

6 Comments

  1. Tunnistan tämän niin! Mun sydän särkyi sinä vuonna kun paras ystävä sanoi ettei lähden kanssani virpomaan, että ollaan siihen jo liian isoja. Mä en ollut edes ajatellut sellaista mahdollisuutta 🙂

    Tykkää

  2. Hei Laura!

    Olen ihan liikuttunut tästä 🙂 ehkä siksi, että omat lapseni ovat nyt juuri tuolla samalla kynnyksellä, ja minäkin siinä heidän kanssaan siirtymässä yhdestä ajasta toiseen. Rintaa pakahduttava tunne lapsuuden päättymisestä ja luopumisesta löytyy myös minusta. Jotkut ihanat, iloa tuottaneet asiat loittonivat, tekivät tilaa uusille, ja se oli tarpeellista. Äitisi kommentti on niin kaunis, ja täynnä rakkautta. Kyllä sitä vielä ehtii maailman mukaan, menee sitten kun on siihen valmis. Ajoittain tuntuu siltä (etenkin äitinä), että kaikki nämä odotukset, mitä maailma meihin syytää ja jotka helposti kasvavat paineiksi tai ahdistukseksi, suruksikin, saisivat puolestani mennä, mutta sitä se on kai olla ihminen. Tiedostaa, pohtia, kokea tuskaa, kasvaa. Siinä on jotain erityisen kaunista ja lohduttavaa, että osasit jo noin nuorena kuunnella itseäsi ja puhua äidillesi etkä jäänyt yksin mietteinesi. Ja hän osasi lempeästi kannustaa sinua kuuntelemaan itseäsi ja olemaan sinä, ottamaan aikaa kunnes olet halukas ja valmis muutokseen. Kiitos tästä ihan lähelle tulleesta, haikean luottavaisesta ja kauniista kuvauksestasi kasvusta rakkaiden keskellä, joka piirsi selkeästi mieleeni yhden ajan elämästäni!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s