Tunnin tekstit: irti päästämisen anatomia

En enää tiedä oletko pakkomielle vai kohtaloni.

Haluaisin että olisit jo muisto, jonnekin siirtynyt selvärajainen pala historiaa. Haluaisin toivoa sinulle pelkkiä hyviä, meistä irtonaisia asioita. Mutta jokainen ajatus sinusta kiertyy lopustaan minuun.

Ensimmäisinä viikkoina en uskalla imuroida koska pelkään etten kuule jos soitat. Sanoin että on parempi ettet soita, ja nyt vihaan tottelevaisuuttasi.

Toivon että soittaisit. Palaisit. Ilmestyisit.

Kun puhun sinusta – silloin harvoin kun puhun – äänessäni on keinotekoista välinpitämättömyyttä. Yritän lausua nimesi kuin se olisi mikä tahansa eloton asia.

Hidastan kävelyä lähikauppasi kulmalla, viivyttelen vanhan kantakahvilamme jonossa. Vietän vapun ja juhannuksen haamukivuissa, vilkuilen puhelinta keskellä yötä. Herään viikon vieraissa lakanoissa, kunnes lopulta keksin tekosyyn nukkua jälleen yksin.

Jouluruuhkassa edelläni kävelee joku jolla on samaa hajuvettä kuin sinulla. Kävelen kintereillä, seuraan kiertoreittiä kunnes olemme kahden ostoskeskuksen hississä. Olen kaivavinani jotain laukustani ja hengitän muistoasi salaa.

Tämä on naurettavaa. On soitettava. Melkein soitan. Istun toppatakissa sovituskopissa ja tajuan ettei ole mitään mitä sanoa. Ostan santorinin siniset pikkuhousut ja liityn kanta-asiakkaaksi.

Vuoden vaihtuessa kirjoitan uuden vuosiluvun muistikirjaani neljäsataa kertaa. Tämän numeron alla emme ole viettäneet yhtäkään yötä yhdessä. Tälle vuodelle me jäämme tuntemattomiksi, meitä ei ole koskaan ollut. Nukun läpi yön heräämättä.

Helmikuun ensimmäisenä aamuna kylpyhuoneesta palaa toinen lamppu. Kierrän sen irti ja pakkaan laukkuuni. Katson peiliin puolihämärässä. Yläkerrassa joku käy suihkussa. Poskipäälle on yön aikana tippunut ripsi. Poimin sen sormien väliin ja puhallan pois, toivoen sinulle pelkkää hyvää.

Laura