Teesit

Processed with VSCO with b5 preset

 

Poistin vanhat tekstini Lilystä. Blogin ensimmäiset vuodet katosivat neljässä tunnissa roskakoriin. Poista. Poista. Poista. Oletko varma että haluat? Olen. Olen. Olen.

Toisin sanoen se kuinka kaikki me, minä ja te, olemme joskus päätyneet tänne, on nyt pyyhitty pois. Siellä se kellui, alku irrallisena rungostaan.

Puhun alusta, vaikka todellisuudessa pyyhin yli puolet blogin historiasta. Se tuntui mahtavalta.

Kahdesta ja puolesta vuodesta jätin jäljelle 29 tekstiä. Maalasin omia rivejäni, kopioin ja leikkelin kappaleita ja tunsin oloni hyvällä tapaa rikolliseksi.

Lopulta on olemassa hyvin vähän asioita joita haluan säilyttää.

Kun puhelin pimenee tai kone kaatuu, huomaan ajattelevani helpottuneena kaikkea sitä tietoa joka juuri on tuhoutunut, kadonnut maailmasta iäksi, eikä kukaan koskaan ehtinyt edes kaivata sitä.

Kun joku ennen kysyi mitä pelastaisin palavasta talosta, vastasin aina että valokuvat tietysti. Sittemmin olen huomannut, että selaan vanhoja kuvia vain kovassa kännissä tai itsesäälissä.

 

Palakoon.

 

Olen uuden lopun äärellä, en virallisesti minkään alussa. Vai pitäisikö sanoa olemme? On kulunut yli vuosi siitä kun viimeksi todella halusin kirjoittaa. Laskujeni mukaan olen onnistunut silti kirjoittamaan muutaman kymmenen tekstiä. Kirjoitin, koska en muuta voinut, koska hengitän sen kautta, vaikka se tuntuu aika ajoin vain ja ainoastaan vastenmieliseltä.

Nyt, yli vuoden jälkeen, en ainoastaan koe tarvetta kirjoittaa, vaan haluan sitä. Riemastuttava tunne.

Lapsena luin kadehtien ystävieni huoneiden oviin kiinnitettyjä sääntöjä, paljeteilla koristeltuja listoja lakipykälistä jotka pätivät kynnyksen tuolla puolen. Ei saa määräillä! Minä päätän täällä! Huutajat heitetään pihalle! Ihailtavaa kahdentoista neliön autonomiaa.

Jaoin oman huoneeni 18-vuotiaaksi asti isoveljeni kanssa, eikä minulla koskaan ollut ovessani listaa. Nyt kun kaikki tekstini ovat samassa osoitteessa, keskeltä alkaneina, päätin kirjoittaa teesini. Vaikka juurihan sanoin ettemme ole minkään alussa. Ehkä olemmekin. Yhtä kaikki tässä ne tulevat:

 

Tämä ei ole aforismipankki. Täällä kaikella ei ole onnellista loppua tai tarkoitusta.

Täällä ei puhuta minusta. Tai ehkä puhutaankin.

Fiktion määrä on vakio.

Täällä ei myydä imureita, saumattomia pikkuhousuja tai valmispastaa. Kustannussopimukset ja kolumnitilaukset voi laittaa suoraan sähköpostilla osoitteeseen missaoletlaura@gmail.com.

 

 

Tervetuloa, taas.

 

Laura

 

 

2 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s