Syöpä suoraan sanoen

29d2b-koti2

Ihmiset kysyvät mitä minulle kuuluu ja minä vastaan että kaikkea. En aina hyvää, koska ei kenellekään kuulu aina hyvää.

Isäni jää eläkkeelle ja lähettelee aurinkorannalta kuvia vesiliukumäistä. Tiukka toukokuu vaatii veronsa niin yöunista kuin vapaa-ajasta, mutta nautin täysin rinnoin työstäni. Poljen aamuisin töihin onnellisena onnellisuudestani. Asunnon pinnat täyttyvät sijoilleen unohtuneista asioista ja pölystä, on kesä ja kiire ja tärkeämpääkin tekemistä. Kysyjille vastaan että ehtiihän sitä ihminen elämässään siivota. Lopulta kaaos käy kuitenkin niin sietämättömäksi, että raivaan kokonaisen iltapäivän vain siivoamista varten.

Sinä päivänä saavun kotiin hyvissä ajoin aikomuksenani pistää kaikki järjestykseen. Pestä pyykit, pyyhkiä pölyt, imuroida, luututa lattiat ja kastella kasvit. Vaihtaa lakanat, pöyhiä sohvatyynyt, tampata matot. Matkalla siivouskaapille saan tekstiviestin. Äiti kertoo sairastavansa syöpää.

Soitan heti. Luettelemme toisillemme vaihtoehtoisia loppuja jotka ovat kaikki pelkästään onnellisia. Olemme reippaita, otamme hommaa haltuun hetki kerrallaan. Uutinen on aivan tuore, vielä lämmin, juuri tullut.

Mutta sitten, kaiken todistelun jälkeen yksi harmiton sivulause jää huomaamatta, ja sinne se pirulainen ehtii pesiä ennen kuin ehdimme edes huomata. Väliimme tipahtaa hiljaisuus. Pelko paisuu polyuretaanin lailla, lisää jokaisen jo lausutun lauseen loppuun pienellä printatun ehtolauselman. Ja yhtäkkiä meillä ei olekaan varmuutta mistään. Koska eihän koskaan ole. Puhelu loppuu. Olemme oppineet itkemään niin ettei toinen kuule.

Korvissa alkanut tinnitys muuttuu kohinaksi. Maisema täyttyy alhaaltapäin kunnes koko näkökenttä aaltoilee. Tunne nousee hyökyaaltona jostain syvältä. Ei uutena, tunnistan tulijan heti. Keuhkojen pohjalla vuosia nukkunut suru nousee hyvin levänneenä täyteen voimaansa.

Painun kasaan ja  itken kuin lapsi. Huudan pelosta, huudan kohtuuttomuudesta. Huudan täysin itsekkäistä syistä kaikkea sitä mitä olen jo haudannut, kaikkea sitä mistä olen joutunut väkisin irrottamaan. En jaksa enää yhtäkään yllättävää loppua, kesken jäänyttä lausetta tai elämää. En yksinkertaisesti jaksa enää menettää.  En vain jaksa.

Itku tyrehtyy. Katselen kattoa ja mietin kalakeittoa.

En tiedä kenelle soittaa. Päätän olla soittamatta kenellekään. Istun hiljaa sohvalla ja varon levittämästä huonoa uutista ympärilleni. Kai ajattelen sillä tavalla kontrolloivani myös kainalon kupeesta löytynyttä kasvainta. Pohdin ja muutan mieltäni, ajattelen että ihmisten olisi hyvä tietää. Otan puhelimen käteeni ja mietin kenestä aloittaa, mutta uuvun jo pelkästä ajatuksesta. Juuri nyt en jaksa yhtäkään hyvää tarkoittavaa lupausta jota kukaan ei voi varmaksi lunastaa. Päädyn selaamaan uutisvirtaa, tykkäilen ihmisten lomakuvista, nauran eläinvideolle, onnittelen sankareita syntymäpäivien johdosta, jatkan entiseen malliin. Juuri saamani tiedon mukaan mikään ei ole kuin ennen, mutta käyttäydyn niin kuin olisi. Uutinen synnyttää näkymättömän kuplan minun ja muiden väliin, ja jostain syystä varon rikkomasta sitä.

Viestittelen ystävän kanssa kuulumisia, enkä saa kerrotuksi. Asiani on iso ja kömpelö, eikä se mahdu mihinkään vaikuttamatta tunkeilevalta ja tökeröltä. Niin sairaus kuin siitä puhuminenkin vievät helvetisti tilaa. Syöpä, syöpä, syöpä. Taas, taas, taas.

Kyseessä on helppo syöpä, helpompi kuin ensimmäinen. Kategoriassaan lempeä, syöpäskenen piece of cake. Mutta en haluaisi olla jälleen mukana tässä keskustelussa. Ei kukaan halua. En jaksa toistella että kaikki järjestyy, vaikka uskonkin siihen nyt enemmän kuin edellisillä kerroilla.

Pelkään että pessimismini kostautuu, se kirjataan jonnekin ja tiukan paikan tullen sillä sivalletaan sitä joka ei uskonut tarpeeksi. Mietin pitäisikö taas rukoilla, tai yrittää houkutella onnea luokseen edes joillain keinoin. Kaipaan kristinuskosta kahta asiaa: ehtoollisviiniä ja loputonta ymmärrystä elämän vastoinkäymisiä kohtaan. Juuri nyt minulla ei ole kumpaakaan.

Pelko soittaa ovikelloa, päästän sen kummemmin mukisematta sisään. Se astuu kynnyksen yli ja jää eteisen nurkkaan hiljaa seisomaan. Pingottaa suunnitelmiin epävarmuutta, saaden ne menettämään muotonsa. Piilottaa kaikkialle ehtolausekkeita, joiden tahdissa elää. En katso sitä silmiin, nyökkään vain.

 

 

Laura

18 Comments

  1. En sano et ”kyl se siitä” kun sen kuuleminen vaan **tuttaa. Mun mutsi nukkui pois keskushermoston syövän uuvuttamana huhtikuussa ja mä en oikein edelleenkään halua puhua siitä kauheesti kellekään. Ikävä on kuin railo mut mun pitää vaan luottaa et jossain on paikka jossa me tavataan taas.

    Toukokuun lämpivät päivät ei ois voineet parempaan paikkaan osua. Musta tuntui kuin mutsi ois kukkinut kaikkialla ja mä hymyilin jälleen.

    Mutta kuitenkin: anonyymi e-hali, multa sulle.

    Tykkää

    1. Tämä oli niin kauniisti ja riipaisevasti kirjoitettu. Mikä ihana ajatus toukokuun kukinnasta ja lämmöstä.
      Halaan sinua lujasti takaisin. Haluaisin sanoa jotain lohdullista, mutta kaikki sanat tuntuvat ontoilta tuollaisen jälkeen. Kiitos kun jaoit ajatuksesi.

      Tykkää

  2. Voimia ❤

    Itse menetin äitini syylvälleyli 7 vuotta sitten ja vaikka olinkin täysi-ikäinen jäin orvoksi. Antaisin mitä vain jos saisin äitini edes yhdeksi päiväksi takaisin. Ja haluan edelleen toitottaa kaikille että osoittakaa rakkautenne läheisillenne, koska huominen ei ole koskaan varma. Äitini ei ehtinyt nähdä yhtään tärkeää päivääni: valmistujaisia,häitä,lasteni syntymistä,vakkari työn saantia. Ikävöin häntä edelleen.

    Voimia ja jaksamista koko teidän perheellenne!

    Tykkää

    1. Nämä kommentit riipivät, te olette käyneet niin isoja menetyksiä läpi. En tiedä mihin uskot (tai mihin itsekään uskon), mutta vaikka rakkaat eivät olisi enää fyysisesti läsnä, heidän olonsa heijastuu meissä vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Myös juhlahetkissä, niin ajattelen. Halaus!

      Tykkää

  3. Muistan samanlaiset hetket, puhelut, vaikeat ja helpommat, myös sitten sen lopullisen. En voi muuta kuin toivoa, että sinulla on tilaa ja ihmisiä ympärilläsi käsitellä asiaa haluamallasi tavalla. Helppoahan se ei ole, mikäs toisaalta olisi, kun tällainenkin kuuluu elämään ja sen tiedät, muuttaa sävyjä, mutta ilojakin on ja niistä kannattaa nauttia! Itseäni harmitti, kun emme äidin kanssa edes lähestyvän kuoleman varjossa voineet oikeastaan itkeä tai nauraa yhdessä, joten kun se on vielä mahdollista, suosittelen lämpimästi molempia.

    Tykkää

      1. Äh, en halunnut millään muotoa manata kohtaloa tai pelotella. Taisivat mun omat aavekivut kirjoittaa nuo sanat. Toisaalta se on yhä itselleni kipeä asia, ettemme koskaan oppineet puhumaan kunnolla äidin kanssa. Teillähän sitä ongelmaa ei taida olla.

        Ja aina se pysäyttää. Se jos. Ja kuten Minna alempana toteaa, ottaa joskus myös vahvasti päähän. Ei tätä. Ei nyt.

        Mutta kompastelen sanoissani ja se on harmi. Ajattelin, että tämä ansaitsee enemmän kuin sympatiasydämen.

        Tykkää

      2. Pax, olet ihana. Rakastan kommenttejasi; niistä näkee että pohdit ja pyörittelet paljon.

        Kaikki me kompastelemme sanoissamme, niin virtuaalisesti kuin naamatusten. Se tekee meistä ihmisiä. Pus.

        Tykkää

  4. Voi Laura.❤ Samanlaisia ajatuksia täällä tänä keväänä: että en vaan vittu jaksa enää surra, en taas, en nyt, haluaisin vain olla rauhassa omassa onnellisuudessani. Se on hirveää ja itsekästä, mutta samalla niin inhimillistä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s