Aikuisuuden illuusio

 

Processed with VSCO with f2 preset

 

Lakkiaispäivänä pujotin kaulaan helmet ja vastasin sadasti etten vielä tiedä.

Meillä ei pitänyt olla mitään menetettävää. Meillä oli tuhlattavana ainoastaan pienet perinnöt ja tuore nuoruus. Oli haettavaa, rakennettavaa, luotavaa. Päätettävää ja päättämättä jätettävää. Pakko oli meistä etäällä, olimme jossain sen saavuttamattomissa. Tulevaisuus kellui nykyhetkestä irrallisena, menneisyydestä vapaana tilana jonne päästäkseen ei tarvinnut muuta kuin lipua sitä vastaan. Kiepuimme silmät kiinni ympyrää ja valitsimme suuntamme summanmutikassa, kaikki oli mahdollista, emme olleet kenellekään velkaa. Meillä oli vain vähän syntejä, ja nekin veniaaleja.

Kypsymättömyyteni teki minut ajoittain kärsimättömäksi. Ajatukseni olivat raakileita, lauseet tuntuivat vanhenevan samaa tahtia kun niitä lausuin. Kääntelin mieltäni ja maailmankuvaani kuin sanomalehden sivuja saadakseni jotain tolkkua siitä mikä tämä maailma on ja mitä minä täällä teen. Tajusin, että teen juuri sitä mitä huvittaa. Ei ollut ennaltamäärättyä polkua jota hiljaa hyväksyen tallata, ei saappaita joita tyytymättömänä täyttää. Oli vain loputon lista kysymyksiä jotka synnyttivät lisää kysymyksiä.

Jollain oudolla tavalla olin kotonani keskeneräisyydessä. Minusta ei koskaan tulisi millään mittarilla valmista vaikka kuinka lukisin, kokisin ja vakuuttelisin väittämiä vääriksi. Tekemisiäni leimasi kevyesti nostattava välinpitämättömyys, joka sävytti kaiken vapaudella.

Vuodet toisivat mukanaan uusia kerroksia, ajatuksia siitä miten olisi hyvä elää, malleja siitä kuinka päästä helpommalla, tai ainakin vähemmillä kysymyksillä. Eteen tarjoiltaisiin ehdotuksia siitä mikä olisi järkevää, hyväksyttävää ja kohtuullista. Kaikkea tätä seuraisivat superlatiivit siitä mikä olisi vielä parempaa, vielä järkevämpää ja ennen kaikkea parasta meille. Ja kuin huomaamatta me tarttuisimme tarjottuihin vastauksiin kuin köysiin, roikkuisimme niissä oman aikamme, kunnes tajuaisimme päästää irti vain tarttuaksemme seuraaviin.

Emmekä todellakaan yrittäisi aina parastamme, vaikka neuvoisimme muita tekemään niin. Ja vaikka vakuuttelisimme että se riittää, emme itsekään olisi siitä niin varmoja.

En uskonut valmiiksi tulemiseen, mutta aikuisuuteen uskoin. Ajattelin aikuisuuden olevan epävarmuudesta vapaata, raja jonka ylitettyään ei enää tapahdu nöyryyttäviä ylilyöntejä tai vakavia arviointivirheitä. Että ratkaisut – varsinkin ne kipeimmät – ovat impulsiivisuudesta pestyjä, puhkiperusteltuja.

Vähänpä tiesin.

Kuinka ollakaan, kymmenen, kaksikymmentä vuotta valkolakin jälkeen olemme aivan yhtä epävarmoja, sekoilevia, tunteiden ohjailemia ohjuksia. Nyt meillä itsellämme on lapsia joilta piilottaa epävarmuus, väljiksi venyneet liitot ja katkonaiset yöt. On meidän vuoromme sekoilla piilossa. Haastamme riitaa tyhjästä, rakastumme, eroamme, nojailemme Silja Symphonylla vieraisiin syleihin ja väitämme ettemme välitä vaikka välitämme. Voitelemme aamiaisleipiä valvottuamme yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelon välissä, itkemme salaa suihkussa ja uskomme vilpittömästi jokaisen rakkauden kohdalla sen olevan viimeinen. Nyökyttelemme vastaanotoilla ollen yhtä mieltä siitä ettei vanhemmuus pelasta ketään itseltään, eikä ketään tulisi synnyttää liimaamaan jotain jo revennyttä.

 

 

Laura

 

 

8 Comments

  1. Siinäpä se oli täydellisesti kuvattuna tämä aikuisuus, se tulevaisuus joka vaati(i) niin paljon enemmän kuin vain lipumista sinne sekaan. Kiitos jälleen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s