Oodi terapialle

OodiTerapialle2

 

Käyn läpi vanhoja papereita ja törmään terapialausuntooni. Tuntuu kuin kaikesta siitä olisi ikuisuus. Neljä vuotta sitten en osannut kuvitella päivää jona en laskisi sisäänhengityksiä. Tuolloin ajattelin että kaikki se pintaan noussut kuona värjäisi mieleni ikuisesti keskiharmaaksi ja määrittelisi minut lopunikääni, enkä koskaan olisi muuta kuin selittämättömän surullinen nainen.

Kuinka kaukaiselta se kaikki yhtäkkiä tuntuu.

Etsin käsiini vanhoja tekstejäni.

Oli kuin minun ja maailman välille olisi vaivihvaa kiristetty kelmu – en tuntenut mitään vaikka yritin. Taivas oli taivas, koira oli koira, olevainen oli olevaista ja olematon olematonta. Minulla sen sijaan ei ollut enää mitään tekemistä minkään kanssa.

Maailmassa ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin joiden nimiä en osannut kirjoittaa, äidit imivät pilleillä juomavettä ruskeista lammikoista ja lapset synnyttivät lapsia.

Eihän minulla ollut mitään hätää.

Vakuuttelin kaikille että diagnoosissa on varmaan jokin virhe. ”Tarvitsee terapiaa.” Mistä minä siellä puhuisin? Siitäkö kuinka tukehdun omaan tarpeettomuuteeni maailmassa jossa minulla on jo kaikkea?

OodiTerapialle1

 

Terapia käsitteenä ei luojan kiitos ole enää mikään tabu, mutta prosessin yllä leijailee edelleen epäselvä utu. Se mitä pienten huoneiden sisällä tapahtuu, jää piiloon.  Mitä siellä puhutaan? Millaisia kysymyksiä esitetään? Kuinka ihminen kootaan uudelleen kaikilta salassa.

Mistäkö minä puhuin terapiassa? Syyllisyydestä lähinnä. Ensimmäisen vuoden syyttelin itseäni, toisen vuoden toisia. Kolmannen vuoden alkaessa ymmärsin, ettei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä.

Ihminen ajattelee itsestään ja maailmastaan tietyllä tavalla. Kukaan ei kyseenalaista ajatuksia joita emme pue sanoiksi, kukaan ei näe kallomme sisäpintaan vinosti luutuneita ajatusmalleja. Ihminen kasvaa millaiseksi kasvaa ja yrittää sitten pärjätä siten miten pärjäämisen luokittelee. Joku kolhaisee meitä sivulauseessa ja me kierrymme sen ympärille. Vuosien saatossa sovitamme kasvoillemme piirteitä jotka joku toinen on meissä nähnyt. Terapeutin tehtävänä on kyseenalaistaa kaikkeutesi; se kuka olet ja ennen kaikkea se kuka luulet olevasi.

Ensimmäisellä kerralla sain toivoa. Sanoin haluavani ääriviivat.

Millaista se sitten on? No ei ainakaan sellaista kuin televisiossa – paitsi nenäliinarasia lasisella pöydällä. Kaksi nojatuolia ja neljäkymmentäviisi minuuttia. Kiireessä riisuttuja takkeja, naurua, kahvia ja kirjavinkkejä. Kirosanoja, kesken jääviä lauseita, katkeilevia ajatuksia ja lohdutonta huutoitkua.

En minä joka kerralla hihaani itkenyt, jos sitä nyt jonkinlaisena surun mittarina haluaa pitää. Ei aina kairauduttu kipukeskuksiin tai myllätty mielen pohjassa vuosia levännyttä sakkaa. Oli kertoja joina mikään ei liikkunut, mikään ei liikuttanut. Heilautin keveästi kättä ovensuussa ja katosin keskustan hälyyn varmana itsestäni ja asioistani – vain palatakseni seuraavana maanantaina samalle kynnykselle itkemään samoja asioita.

 

OodiTerapialle3

 

Terapian taika perustuu toistoon; käydään läpi koko kaari ja palataan kohtiin jotka eniten kirvelevät ja joista vähiten huvittaisi puhua. Ja sitten puhutaan. Käydään uudelleen ja uudelleen läpi asioita joita on pahimmillaan piilotellut kymmeniä vuosia toivoen, että ne muuttuisivat näkymättömiksi ja siten katoaisivat. Puhutaan kunnes puhuminen ei enää kirvele tai hävetä. Svider inte.

Seuraa ratkaiseva kysymys: kenellä meistä on aikaa toistella itselleen kaksi vuotta putkeen samaa asiaa sadoista eri tulokulmista? Ei kenelläkään, jos ei sille erikseen järjestä aikaa. Entäpä kuka jaksaa viikosta toiseen kuunnella samoja pinttyneitä keskustelunavauksiamme, katsoa ymmärtävästi kun sadannen kerran purskahdamme itkuun saman sanan kohdalla ja sätimme kestämätöntä keskeneräisyyttämme? Vastaus: ei ainakaan kukaan ystävistämme.

Ensimmäisen puolen vuoden aikana en kyennyt katsomaan puhuessani silmiin. Luettelin kaikki kokemani vääryydet ja katselin katonrajaa. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän huoneessa alkoi kaikua. Hiljaisuus levisi, asiat menettivät merkitystään, kaikki keveni. Aamuaurinko kultasi huoneen seinät ja minulla oli kerta kerralta vähemmän sanottavaa.

Terapia pelasti minut itseltäni. Tässä maailmassa ei ole olemassa tarpeeksi sääliä parantamaan vuosia vuotaneet asiat, eikä tarpeeksi viinaa johon häpeänsä hukuttaa. Asiat kun kelluvat, ihminen ei. Pään taputtelu ei rikkinäistä korjaa, enkä ole tähän päivään mennessä kuullut että kukaan olisi parantunut masennuksesta mietelauseita lukemalla.

Tarvitaan aikaa ja ennen kaikkea ammattiapua.

On myös seikka johon en osannut varautua: suhde terapeuttiin muodostui yhdeksi elämäni tärkeimmistä ihmissuhteista. Sen seurauksena minulla ei ole salaisuuksia. Maailmassa ei yksinkertaisesti ole olemassa asiaa jonka vain minä tietäisin. Terapeuttini oppi näkemään näennäisesti suoran puheeni taakse, kysymään asioita joita parhaani mukaan yritin peitellä. Paljasti kun puhun asian sivusta, ohjasi suoraan myrskyn silmään ja lupasi pitää kiinni.

 

Laura

 

 

8 Comments

  1. Hmm. Koska tehokkuus, säästöt, julkinen talous ja liian lievä diagnoosi, en ole ollut yksilöterapiassa paria konsultaatiota enempää. Niinpä oma kokemukseni terapiasta on ryhmäluentoja ja työkirjoja, kotitehtäviä ja hengitysharjoituksia. Pääsi niidenkin avulla haukkaamaan happea…mutta sitten kun paha olo palaa, kädessä on epäonnistuminen. Että minä yksilönä en kykene tekemään niitä ajatus- ja toimintamallien muuttamisharjoituksia oikein. Että taasko pitää tehdä joku -tanan CBT-nettikurssi. Vaikka oikeastaan tarvitsisi vain voida sanoa kaikki jollekulle, joka kestää sen. Kiva systeemi, jossa on mahdollista räpiköidä loputtomasti, jos yhtään onnistuu kellumaan naama vedenpinnan yläpuolella. ”Eihän minulla ole mitään hätää.”

    Ei ole myöskään mitään loppukaneettia. Mutta hyvä kun kirjoitat näistä aiheista.

    Tykkää

    1. Siis juuri tämä: ihan liian usein ihminen jätetään yksin selviämään ja kantamaan itsensä. Ei siihen hirveästi nettikurssit auta. Välillä mietin annetaanko lievempiä diagnooseja vain jotta päästäisiin vähemmällä. Kaikki me hyvin tiedämme mihin sellainen välinpitämättömyys johtaa.

      Tykkää

  2. Hienosti määriteltyjä asioita terapiasta. Ja todellakin, silloin on aika etsiä ammattiapua, kun tuntee tarvetta puhua jostakin niin usein, että tajuaa,ettei ystävyyssuhteita voi sellaisella taakalla rasittaa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s