Vappupäiväkirja

Processed with VSCO with f2 preset

 

Ettei nyt vaan kävisi niin kuin päiväkirjojen kanssa, mietin kun ystäväni nauraa jälleen kerran pitkäksi venyneelle kirjoitustauolleni. Historiani päiväkirjojen rustaajana on hyvin yksitoikkoinen: olen repinyt niistä jokaisen.

Kun aikaa kuluu, paluu tuntuu päivä päivältä vaikeammalta. Valkoinen sivu on painava kääntää, yrittää kuroa kiinni kaiken mielen päällä leijuneen, tai edes osan siitä. Lopputuloksena on vierasta pateettisuutta ja mahtipontisia päälauseita. Vihaan jo nyt tämän tekstin viimeistä lausetta, mutta en tiedä miten korjaisin sen.

Kun sitten lopulta onnistun repimään jostain hiljaisen ja tyhjän hetken kirjoittamiselle, huomaan hengittäväni sanojen kautta. Kaavin vartteja aamuista, pidätän hengitystä etteivät muut vielä heräisi. Eliminoin kolahdukset, kuljen huoneiden reunoilla vainoharhaisena varpaillani, en keitä kahvia. Kuullessani ensimmäisen unenraskaan kyljenkäännön, pieni pettymys läikähtää sisälläni. Haluan painaa pausea, pysäyttää hetkeksi kaiken ja viipyä vielä vartin vain itseni kanssa. (Tai tunnin, mutta vartti on realistisempi. Myös haaveet laskeutuvat lähemmäksi maanpintaa vuosi vuodelta, realismi päällystää ne jo syntyvaiheessa.) Tiukka aikataulu ja elämän tiheys tuottavat sopeutumisongelmia; aikaisemmin elämä oli huokoista, päivät täynnä hiljaisia kuplia joihin kadota. Nyt tilalla ovat tiheäksi pakkaantuneet viikot, joita pilkkoakseen on käytettävä liioiteltua voimaa ja keittiön suurinta veistä. Eikä se ole kenenkään vika, kuukaudet vain kiertyvät itsensä ympäri vuosi vuodelta yhä vauhdikkaammin.

Olisi helpompaa kirjoittaa joka päivä jotain. Pysyä pienissä, tässä hetkessä vaikka.

Arkipyhät ovat parasta kirjoitusaikaa. Rakastan vappua ajatuksen tasolla, mutta käytännössä kammoan kaikkialle leviävää melua ja railakasta roskaamista. Kaupunkiin leviää keveän kupliva välinpitämättömyys joka huuhtoo keskustan katuja, jättäen jälkeensä värikkään roskamaton ja kadotettuja tavaroita. Taivaalle karkaa ilmapalloja ja minä yritän olla osa kollektiivista karnevaalia, jossa yhden keväisen yön ajan kaikki annetaan anteeksi. Nauran mukana ja sitten pyöräilen kotiin.

Jonotan kaupungin kuuluisimpia munkkeja puoli tuntia. ”Ennakkotilaukset noudettavissa takaovelta”. Sima loppuu. Mietin miksen ikinä varaudu juhliin, vaikka syön aina samaa.

 

Laura

 

 

4 Comments

  1. Aika usein paras korjaus on poistaminen. Pätee niin sanoihin kuin moneen muuhunkin.
    Minulle itselleni se on aika vaikeaa. Ihastun joskus liikaa sanoihini ja uskon että jokainen niistä on välttämätön lukijalle. Yleensä teho olisi parempi vähemmillä keinoilla.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s