Onnellisuusraportti. Nyt

portaikko

 

Juuri tulleen tiedon mukaan Suomi on maailman onnellisin maa.

Valmiina? Kaikki yhteen ääneen kolmannella: hip hip, hurraa!

Näin se on: YK:n tuoreen onnellisuusraportin mukaan olemme maailman onnellisin kansa. Ainahan me olemme kärjessä killuneet, mutta nyt sitten ykkösenä. Tässähän on ihan juhlan tuntua. Ensin oli Suomi sata ja nyt sitten tämä. Jaahas, ei kai tässä auta kun taputella toisiamme olalle. Mitäs me, maailman onnellisimmat.

Paitsi että emme ole. Senhän me tiedämme.

Raporteissa on sisäänrakennettu ristiriita; onnellisuuden mittarit määritellään ulkoa käsin. Sosiaalinen tuki, elinajanodote ja olematon korruptio ovat toki hyvän elämän elementtejä, mutta ne eivät ole onnellisuuden tae. Yhdessä ne muodostavat ajatuksen onnellisuudesta muuttovalmiina talopakettina; kun vaan on tarpeeksi laskutilaa ja toimiva pohjaratkaisu, ei tarvita kuin pitkä elämä jossa olla onnellinen. Ja kappas: sekin meillä suomalaisilla on. Kukapa nyt nuorena tahtoisi kuolla? Paitsi me.

Onnekkuus ei ole onnellisuuden synonyymi.

Meistä ei tule yhtään sen onnellisimpia vaikka tapetoisimme Mäntyniemen huoneet raportin sivuilla ja mantraisimme tuloksia ulkomuistista juhlapuheissa ja iltarukouksissa. Kaiken kiiltävän rikkauden keskellä eniten siristelevät ne joilla on paha olla. Ei se ole kiittämättömyyttä. Masennus ei tunne syy-seuraussuhdetta tai korreloi kohtuuden kanssa. Se on sellaiselle sokea.

Jos maailman onnellisimmassa pisteessä on paha olla, onko silloin maailman onnettomin? Meillä on tässä maassa varaa kaikkeen muuhun paitsi valittamiseen – se on hinta jonka maailman rikkaimpana joutuu maksamaan.

Älkäämme ymmärtäkö väärin. Olen kiitollinen siitä, että olen sattunut syntymään maailman kultaiseen leikkaukseen. Olen onnellinen siitä. Todella onnellinen. Mutta en ole aina ollut. Päinvastoin olen ollut todella, todella onneton. Kuten joka viides meistä.

Mutta keskitytään positiiviseen, niin kuin tapana on. Pyyhkäisemme sateen ja surun hartioiltamme pois, jätämme päällystakin ja sukupolvien taakan narikkaan kun kävelemme konferenssisaleihin taputtelemaan olalle muita onnellisia, todistelemaan ainutlaatuista kärkipaikkaamme. No niin no joo, onhan meillä tämä ”ongelma” joo, mutta pääpiirteittäin meillä on kaikki tosi hyvin! On sosiaaliturva johon kääriytyä, pään päällä katto jonka alle jäädä ja kadota. Ja vapaus, sekin meillä on. On varaa olla tekemättä mitään, väistellä lähikaupan kassan katsetta ja palaa pitkään matalalla liekillä. Niin, onhan se semmoista, melankolian suurpujottelua.

Se on varmaan tämä pimeys. Se sen on oltava. Tai talvisota. Tai kylmyys.

Tai sitten meissä vaan asuu alkukantainen melankolia joka pitäisi pystyä hyväksymään osaksi kansallista identiteettiämme – kaiken tämän yltäkylläisyyden keskelläkin. Mutta masennus on huono vientituote, sen varaan on hirveän hankalaa rakentaa brändiään. Unohdetaan siis se. Otetaan sisu, siinä on kiva klangi.

 

Laura

 

 

 

 

 

2 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s