Tampereella lätkäjoukkue ei ole mielipidekysymys

Processed with VSCO with f2 preset

 

Olen saanut hyvin perinteisen tamperelaisen lätkäkasvatuksen; joulukuusta maaliskuuhun koko kerrostalokorttelimme elinpiiri rajautui lähikentän ympärille. Vietimme päivittäin tuntikaupalla aikaa jäillä; joka ilta koulun jälkeen alkoivat höntsyt, jotka jatkuivat nukkumaanmenoaikaan asti. Aina välillä joku sai kiekosta päähänsä ja aivan liian usein varpaat olivat kylmästä kipeät kun ei malttanut tulla ajoissa kotiin. Minä en innostunut pelaamisesta, mutta rakastin kentän tunnelmaa ja luistelin laitamilla hakien hankeen luodin lailla uponneita lätkiä.

Maaliskuun auringon sulatellessa kinoksia, puimme viikonloppuaamuisin toppavaatteet päällemme muun lähiön vielä nukkuessa ja vaelsimme kenttää kiertävässä hangessa keräten talteen sinne talvikuukausien aikana kadonneita kiekkoja. Kerran löysin kerralla kahdeksan – en tiennyt mitä tehdä niillä, mutta olin räjähtää onnesta.

Lätkä oli lähiössä kaikkien harrastus. Harvempi pelasi joukkueessa, ja jos pelasikin, tuli Hakametsästä illaksi kotijäille. Höntsyissä kävivät lapset ja vanhemmat, talvesta toiseen. Ei ollut mitään tavoitteellista treenaamista vaan sekalaiset kokoonpanot, kova hiki ja reilu meininki. Ja kyllähän sieltä joku pelasi itsensä ammattilaiseksi asti.

 

Processed with VSCO with f2 preset

 

Minulta on kysytty monesti kuinka lätkäpuoli tässä kahden joukkueen kaupungissa määräytyy. Kuka sen päättää? Oman kokemukseni mukaan ei ainakaan yksilö itse. Puolen valinta on tässä kaupungissa harvoin aktiivinen ratkaisu; se on ennemminkin valmiiksi annettu sosiaalinen kehys, lempeästi pedattu puoli. Vähän kuin luterilainen tapakaste. Kuulostaa järjettömältä, ja sitä se nimenomaan onkin. Kysehän on lopulta tunteesta.

En itse ole todellakaan mikään lätkäfanaatikko. Harvemmin edes tiedän missä kohtaa sarjataulukkoa Ilves on, saatika kuka siellä milloinkin pelaa. Siitä huolimatta puoleni on päivänselvä, eikä siitä ole koskaan ollut mitään epäselvyyttä. Enhän ole koskaan tehnyt varsinaista valintaa. Tamperelaislapsilla on jääkiekkojoukkue valittuna jo ennen syntymäänsä.

Tamperelaista lätkädikotomiaa on mahdotonta selittää. On sivistymätöntä olla kyseenalaistamatta sukupolvien petaamaa periaatteellisuutta; sehän olisi sama kuin äänestäisi aina solidaarisuudesta samaa presidenttiehdokasta kuin omat vanhempansa! Mutta tähän tamperelaiseen massapsykoosiin kasvetaan sisään, eikä se ole mitenkään päin järjellä selitettävissä.

Täällä on tapana sanoa, että puoli tulee äidinmaidossa. Väite ei ainakaan omalla kohdallani ole kaukana totuudesta. Äitini pusersi minut maailmaan kuunnellen synnytyssalin radiosta Ilveksen paikallismatsia.

 

Laura

 

 

 

8 Comments

  1. Hyvin puettu sanoiksi se, minkä itse on jotenkin lapsesta asti aina tiennyt. Saa kyllä eittämättä olla kovan luokan individualisti, jos myöhemmällä iällä poikkeaa syntymässä annetusta joukkueesta.

    Tykkää

  2. Mun on todella vaikea paljasjalkaisena tamperelaisenakaan samastua näihin ikuisiin Ilves vai Tappara -vääntöihin. Kyllähän sen tietää että se on joku hyvin vakava juttu, mutta mun äidinmaidossa ei ole tullut joukkuetta eikä kyllä kiinnostusta minkäänlaiseen liigaurheiluun.

    Välillä huvittaa että taidan olla tosi sivussa niistä tietyistä tamperelaisuuden diskursseista, mulle Tampere on aina ollut jotain ihan muuta kuin Ilves/Tappara, Popeda, (Eput?), torit tai mustamakkara. Silti kaikkein rakkain kaupunki, koska välittömyys, meininki, alakulttuurit, tietyt kaupunginosat jne. Useimpia tamperelaisjuttuja en vaan tajua, mut niinhän ne erilaiset todellisuudet limittyy (vaikka mietin joskus miten oon onnistunut kasvamaan täällä sosialisoitumatta kaikkeen yllä mainittuun).

    Tykkää

    1. Tämä on mielenkiintoinen juttu. Mullakaan ei ole mitään suhdetta tamperelaiseen musaan tai rituaaliseen torilla luuhaamiseen. (Tosin torien tunnelman ainutlaatuisuuden olen tajunnut vasta aikuisiällä.)
      Ja juuri tuo välittömyys on omastakin mielestä tampereen ydin – kaupunginosasta tai skenestä riippumatta se läpäisee koko kylän ilmapiirin, ja juuri siksi itsekin rakastan kotikaupunkiani.

      Tykkää

  3. Tää oli tosi mielenkiintoinen kulttuuriantropologinen katsaus, vaikka olen asunut Tampereella jo 20 vuotta.

    Mielenkiinnolla seuraan myös kotioloissa, miten kehittyy kuopiolaisäidin ja oululaisisän tamperelaislasten jääkiekkokiinnostus. Tällä hetkellä perheestä löytyy yksi tunnustuksellinen Tappara-lapsi. Veikkaan, että syynä on ns. voittajan kelkka -ilmiö kaveripiirissä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s