Äite

2f89b-juhannus2

 

Minun on vaikeaa kirjoittaa äidistäni äitienpäivänä. Ei siksi ettenkö rakastaisi häntä ja hänen tapaansa olla äiti – päinvastoin. Toukokuun toisen sunnuntain sellofaanisirkus ja kaunofontilla kirjoitetut kiitokset ovat vain niin kaukana siitä mitä haluan omasta äidistäni sanoa.

Niinpä sanon sanottavani tänään, kun edellisestä äitienpäivästä on kulunut 288 vuorokautta ja päiviä seuraavaan on 77.

Olen toki kirjoittanut äidistäni aiemminkin.

Äitini on malliesimerkki vahvasta naisesta. Hän on opettanut minut pitämään puoleni, ja osoittanut että ihan aina ei kannata tarjota toistakin poskea. On oltava sinnikäs, yritettävä parhaansa, ajateltava toisia – ja tarpeen vaatiessa unohdettava kaikki edellä mainittu ja haistattaa pitkät. Äiti on omalla esimerkillään osoittanut, ettei meitä ole synnytetty tänne normien täytteeksi, hiljaisiksi nyökyttelijöiksi tai satojen sanattomien odotusten lunastajiksi.

Puhumme äitini kanssa pitkiä puheluita. Asia jota en olisi vielä viisi vuotta sitten (okei, ikinä) uskonut. Puhelumme ovat pitkiä ja monitunteisia, ajasta, henkilöstä ja tilanteesta toiseen villisti poukkoilevia maratoneja. Äitini jättää lauseistaan puolet pois, osaan tulkita kyllä.

Näin ei ole aina ollut. On ollut aikoja joina olen ottanut äitini kanssa yhteen tuon tuosta ja ajatellut ettei meillä ole kerta kaikkiaan mitään muuta yhteistä kuin ruskeat silmät ja notko selkä.

En tunnista itseäni kuvastoista jossa äidit ja tyttäret jakavat keskenään kaiken ja jollain oudolla tavalla sulavat toisiinsa. Synkronoivat makunsa, jakavat arvonsa ja maustavat pääpiirteittäin identtiset elämäntarinansa pienillä yksityiskohdilla jotta ne erottuisivat toisistaan edes jollain tavalla.

En todellakaan ole kertonut äidilleni kaikkia salaisuuksiani. Enkä kerro. Suhteemme ei ole yhtä ymmärtävää hartiahierontaa ja kipukohtien hellää painelua. Hohhoijakkaa. Olen venyttänyt välttämättömyyksienkin kertomista monet kerrat.

Rakastan äitiäni mutta emme ole yhtä. Rakastan monia ihmisiä mutten silti liukene heihin. Äitini ei ole koskaan yrittänyt piirtää minusta kuvaansa. Olen ainoa tytär, mutten kenenkään kylkiluusta veistelty. Hän ei kasvattanut meitä itseään kohti, vaan maailmaan päin – vahvisti ääriviivojamme kunnes opimme itse tunnistamaan ne. Äitini on antanut ymmärtää ettemme synny tänne kulkemaan sukupolvien valmiiksi tamppaamia elämänpolkuja ja toistamaan jotain ikiaikaista, ei-kenenkään kyseenalaistamaa askelkuviota. Kukaan ei ole syntymästään kenellekään velkaa.

Joku kysyi minulta taannoin miten minusta tuli näin rohkea, hyvällä tavalla irrallinen. Luulen että olemme hyvin lähellä vastausta, kun puhumme äidistäni.

 

 

Laura

 

 

 

8 Comments

  1. Mutsi. Mun elämän tärkein ihminen, niin hyvässä kuin pahassa. Meillä oli myrskyisää mennessäni lukioon, mutta lopulta saavutimme syvän keskusteluyhteyden. Parhaita olivat keskustelut mutsin autossa edellisen asuntoni parkkipaikalla Helsingin Kurvissa, kun mutsi tsemppasi mua raskaan eron jälkeen ja puristi kädestä ja sanoi kaiken menevän lopulta kohdilleen. Mutsi uskoi muhun silloinkin kun itse en vielä ollenkaan. Mutsin luotto muhun oli pohjaton.

    Kaksi vuotta sitten mutsi sairastui aivokasvaimeen. Parantavaa lääkettä tai leikkausta ei ole. Mutsi ei enää kykene kokonaisiin lauseisiin, mutta ehdimme onneksi puhua kaiken läpi. Ja ehdin kertoa hänelle tulevien lasteni nimet, se oli mulle tärkeää. Kukaan muu ei vielä tiedä.

    Nyt kun mietin, antaisin mitä tahansa pitkästä juttutuokiosta mutsin kanssa. Jos vain vielä.

    Tykkää

  2. Isäni kuoleman jälkeen äiti suuttui minulle sanomisistani, ja katkaisi keskusteluyhteydet. Minä en laittanut viestiä, sillä olenhan äitini tytär. Puolen vuoden jälkeen hän soitti: ”Noh, oletko yhä vihainen?”. Tästä lähti meidän suhde heikoille jäille. Miksi uskoutuisin ihmiselle, joka milloin tahansa voi piruuttaan päättää yhteydenpidon lapseensa? Joka kerta kun puhelin soi, koen itseni väsyneeksi. Hymisen ja hyväksyn kaiken sanottavan. Joskus ajattelen, että mitä kertoisin äidilleni omasta elämästäni. En keksi mitään. En aina vastaa viesteihinkään. Äiti osaa jo paremmin varoa sanomasta pahasti, koska tietää etten ota sen jälkeen yhteyttä pitkiinkin aikoihin. Silti, kun äitini kertoi suunnitelmista muuttaa ulkomaille, kurkkua puristi. Aionhan joskus saada lapsia, ja missä hän on silloin? Minne on kadonnut ihminen, joka tahtoi minusta, minulle vain parasta? Onkohan kaikkia äiti-tytärsuhteita tehty korjattavaksi?
    Voi ei, nää äitijutut viiltää mua jostain syvältä.

    Tykkää

    1. Hitto. Ei helppo tilanne ollenkaan.

      Nämä äitien ja tyttärien väliset suhteet ovat äärimmäisen monimutkaisia. Mannerlaatat tärisevät usein juuri silloin kun tyttärestä tulee aikuinen, huomaamatta äitinsä kaltainen. Ja silti edelleen, kuitenkin äitinsä lapsi. Tästä voisi kirjoittaa loputtomiin.

      Toivon että välinne parantuvat ajan myötä. Kiitos että jaoit tämän.

      Tykkää

  3. Me kanssa otettiin yhteen ihan urakalla, milloin isoista ja milloin pienistä asioista. Oltiin niin samanlaiset, että ei kyetty kysymään tai vastaamaan. Silti suuressa hädässä ensimmäinen huuto oli: ”Äiti!”
    Jäi aika monta syytä selvittämättä. Miksi joiltain kohdilta niin rikkinäinen oli kuitenkin niin vahva.
    Jäi ihan hemmetin iso ikävä. Kuitenkin.

    Sun teksti on ihana. Ja kommentit, joita luin on ihania.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s