Ei mikään kynäniekka

Processed with VSCO with f2 preset

 

Viime sunnuntain Hesarissa pysähdyin Anni Lassilan kolumnin kohdalle. Ehdin jo nostattaa verenpainettani; taasko me taputtelemme abiturienttien päitä ja vakuuttelemme ettei se haittaa vaikka oikeinkirjoitus ei oo sun juttu. Vielä siitä rangaistaan, mutta ei kauaa. Jaksakaa vielä hetki, pian helpottaa tämäkin kohtuuttomuus.

Ymmärrämme äidinkielemme pilalle. Sovitaan sitten saman tien että pitkän matikan yo-kokeessakin vastaus tulkitaan oikeaksi mikäli se pyöristyy edes lähimpään vitoseen!

Pahoittelut. Ryhdistäydyn.

Lassilahan nimittäin ei kirjoittanut tästä.

En ole oikeinkirjoittajana lähimainkaan täydellinen; teen ikivirheitä, googletan samoja yhdyssanoja vuodesta toiseen. Enkä opi, koska ei tarvitse. Minullahan on Google.

(Huomaan nykyään lukevani kaikkea äidinkieleen löyhästikin liittyvää poterostani käsin, valmiiksi puolustuskannalla. Olen itsekin yllättynyt kuinka huolissani olen kielemme tulevaisuudesta. En saa mielestäni karistettua huolta siitä, kuinka tukevasti nojailemme autocorrectiin, luotamme sokeasti siihen että kyllä enter korjaa. Laimennamme kielemme omaa laiskuuttamme.)

Kelataanpa taaksepäin. Lassila kirjoitti kynistä – tarkemmin sanottuna siitä kuinka vihdoin ja viimein lyijystä luovutaan, kun maamme abiturientit siirtyvät sähköiseen suorittamiseen myös äidinkielen yo-kokeen osalta.

Minä rakastan paperia. Olen suoranainen selluloosalähettiläs. Luen kirjani paperisina, sanomalehteni paperisena sekä tietysti ne sadat ja taas sadat rakkauskirjeet joita posti minulle kiikuttaa. Muutaman laskun olen tilannut sähköisenä ja tuntenut pettäneeni itseäni.

Kun yliopisto aikoinaan siirtyi sähköisiin tentteihin, tyrmistyin. Kutsuivat sitä ”nykyajaksi”, minä yksinkertaisemmin luovuttamiseksi. Nostalgisoin satojen konseptiarkkien rapinaa joka nyt iäksi katoasi luentosaleista. Lisäkseni kukaan ei tuntunut surevan. Muut ottivat sähköisen siirtymän riemuiten vastaan. Loukkaannuin, mutta kukaan ei huomannut sitäkään.

”On muodikasta kantaa huolta siitä, että opetuksen digitalisaatio heikentää luku- ja kirjoitustaitoa. Jos kirjoitustaidolla tarkoitetaan taitoa kirjoittaa kauniilla käsialalla paperilla, varmasti. Jos tarkoitetaan kykyä tuottaa hyvää tekstiä, tuskin.” Lassila

Lukiossa konseptieni reunat olivat täynnä tähtiä; merkkasin marginaalit täyteen lisähuomioita ja kokonaisuutta täydentäviä lauseita. Ulkoasu oli kammottava, sisältö mukiinmenevää, esitetyt mielipiteet niin vakastiotettavia kuin nyt kaikkitietävän kuusitoistavuotiaan mielipiteet voivat olla.

Yliopistoon siirryttäessä vastausten tuli olla johdonmukaisia, puhtaaksikirjoitettuja kokonaisuuksia ilman reunoille ripoteltuja välihuomioita. Laiskistuin. Lukiessani läpi esseevastausta ennen sen palauttamista, unohtuneita pointteja pulpahteli mieleen tuon tuosta. Niiden lisääminen esseen keskelle olisi kuitenkin vaatinut infernaalista pyyhekumirumbaa ja koko tenttivastauksen uudelleenjäsentämistä käsin – tuntien istumisen jälkeen halusin lähinnä pissalle ja kahville. Laiskana jätin korjausmahdollisuudet käyttämättä ja palautin monet vastaukset vajaina, tiedostaen jo ulos kävellessäni pystyneeni parempaan.

Yhden naisen mielenilmaukseni kesti kuukauden, pari. Hiljalleen oli kuitenkin myönnettävä, että mikäli koskaan haluaisin esimerkiksi valmistua, minun olisi tultava tulevaisuutta vastaan. Niinpä lakaisin kokoon ylpeyteni rippeet, ja astelin nöyryytettynä ensimmäiseen sähköiseen tenttiin.

Vastoin kaikkia odotuksiani: se oli mahtavaa. 

Tajusin etten ole oikeastaan koskaan ollut kynäniekka. Olen vain kovasti halunnut olla. Olen aloittanut kymmeniä ja taas kymmeniä kauniskantisia päiväkirjoja, ja kuopannut jokaisen ensimmäisen parin tekstin jälkeen. Istuessani uudenkarheassa tenttiluokassa naputtaen esseevastauksia ennenkokemattomalla näppäryydellä, tajusin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti miksen koskaan ollut jatkanut päiväkirjojani kahta merkintää pidemmälle. Itse mekaaninen kirjoitustyö vei kaltaiseltani viilaajalta yksinkertaisesti liikaa aikaa; ajatukset ehtivät hajota ennen kuin sain ne mielestäni tarpeeksi kauniisti ulos. Piti miettiä mitä sanoisi, miten sanoisi, ja kaiken sen lisäksi huolehtia että lopputulos olisi myös visuaalisesti silmää miellyttävää.

Myönnän välillä kinuavani aikaan ennen 24/7-palveluyhteiskuntaa, vapautettuja aukioloja ja kaikkialle venyvää valinnanvapautta. Samaan aikaan kuitenkin hipsin pyjamahousuissa iltayhdeltätoista lähikauppaan ostamaan jäätelöä ja vietän sunnuntaini kirjastossa (kiitos Metso!).

Tenttitulokseni paranivat siirtymän jälkeen selvästi. Ja mikä parasta: käytin vastausten kirjoittamiseen noin puolet vähemmän aikaa entiseen verrattina. Mitä tästä opimme? Periaate on huono peruste olla ottamatta tulevaisuutta vastaan.

 

 

Laura

 

 

6 Comments

  1. Oi Laura, olipa hauskaa tekstiä. Pystyin samaistumaan kirjoittamista koskevaan maailmasi. Minulle kirjoittamisesta on tullut luonteva ilmaisun muoto vasta myöhemmällä aikuisiällä. Tähän on voinut vaikuttaa se, että jouduin liian nuorena ”pytty metsästä” suoraan koulun penkille. Olin kasvanut kotona, enkä ollut päässyt varhaiskasvatuspalvelujen (käytettiinköhän tuota sanaa tulloin?) piiriin, eikä 80-luvulla ollut vielä eskareita. Niinpä 6-vuotiaana, vilkkaana tyttönä minulla ei ollut hajuakaan, miten koulussa ollaan. Lukemaan opettelu takkusi, kuten myös kirjoittamaan opettelu. No luokallehan siinä sitten jäätiin ja ekaluokka suorittamaan uudelleen.

    Toinen kirjoittamisen vaikeuteen liittyvä muisto pulpahti mieleeni. Sen tapahtumapaikkana oli taas koulu, mutta nyt yläaste. Rakastin äidinkielentunteja. Meillä oli ihana äidinkielen ope ”täti sininen” (pukeutui aina sinisiin vaatteisiin) Iiris Lääkkölä nimeltään. Hän oli innostava ja kannustava opettaja. Minulle tuotti vaikeuksia ainekirjoitus. Siinä eritoten oli hankaluutensa tekstin tuottaminen, ajatuksia oli vaikka millä mitalla, mutta kun niitä ei saanut ulos. Aloitus oli hankalaa, en ymmärtänyt jäsentämistä, tekstit olivat lyhyitä ( 2 sivua oli jo pitkä kirjoitus). Ainetta ei koskaan saatu valmiiksi koulussa, vaan jatkettiin ahdistuksen kanssa illalla kotona. Mutta, mitä teki mun ihana opettaja. Se kannusti, kirjoitti aineiden loppuun sanoja kuten, ” sinulla on paljon syvällistä pohdintaa ja kypsää ajattelua. Kirjoitusta voisi vähän pidentää, mutta muuten hyvää tekstiä.” Nämä olivat kullan arvoisia kommentteja, ja osaksi sen takia opin myöhemmin kirjoittamaan parempia tekstejä. Löysin mindmapin, joka helpotti ajatusten jäsentelyä. No, juttuahan riittäisi tämän aiheen ympärillä vaikka kuinka, mutta täytyy luovuttaa, sillä naputtelu kännykällä alkaa puuduttaa.

    T: Johanna, kandikamu

    Tykkää

    1. Kandikamu, sinäkin täällä? Mikä ilo!

      Tunnistan todella kirkkaasti myös itseni tuosta yläasteen esimerkistäsi. Ajatuksia oli paljon, liikaa, ja lopputuloksena oli sekava kirjo seulan läpi päässeitä ajatuksia. Mindmapin käyttöönotto helpotti myös omaa tekemistä – se onkin ainoa asia jota kaipaan sähköisissä tenteissä!

      Hei ihanaa että tulit ja kommentoit! Ja suuri kiitos viimeisestä.

      Tykkää

  2. Kun omana aikanani kolmea päivää ennen äidinkielen uusintakirjoituksia (minä, korottamassa äidinkielen B:tä?! Missä minun älläni ja eeni) sain diagnoosin ärhäkästä jännetupentulehduksesta kirjoituskädessäni ja lääkärintodistusrumba YTL:lle kirje-faksi-sähköposti antoi minulle mahdollisuuden kirjoittaa tietokoneella esseevastauksen. Maailmani aukeni.

    Olin minä 18-kesäisenä vielä niin keskenkasvuinen, etten osannut jäsennellä itseäni tai ajatuksiani, mutta tietokoneella kirjoittaminen ja korjailun mahdollisuudet häikäisivät. Haparoivista ajatuksista tuli siedettäviä ja enemmän järkeenkäypiä, kun minun ei tarvinnut luovuttaa ja olla tekemättä lisämerkintöjä vastauksen takapuolelle.

    Sitten poljin taas jalkaa myöhemmin, kun jouduin muissa aineissa palaamaan takaisin paperin ja kynän pariin.

    Tykkää

    1. Äidinkielen yo-koe oli KAMALA. Muistan pidätelleeni itkua kun viimeisen jäljellä olevan puolituntisen kirjoitin tekstiä mustekynällä valmiiksi, pidellen toisella kädellä ranteesta. Sattui aivan helkkaristi.

      Onneksi sait vapautuksen juuri äidinkielen kohdalla! Olisin antanut paljon siitä.

      Tykkää

  3. Lukion opettaja täällä hei. Sähköisiin kokeisiin siirtyminen on mielestäni aivan hyvä juttu. Aineistot voivat olla monipuolisempia, samoin vastaamisen tavat.

    Valitettavasti täytyy todeta, että lukiolaiset eivät toistaiseksi näytä hirveän hyvin hallitsevan tekstin muokkaamista sähköisen kokeen aikana. Olen tulkinnut sen näin: käsin kirjoittaessa oli pakko ensin edes vähän miettiä. Parhaat opiskelijat kirjoittavat koneellakin loogisia ja hallittuja tekstejä, mutta yllättävän moni kirjoittaa mitä ensin tulee mieleen ja jättää sen siihen. Kirjoitusvirheitä tulee paljon enemmän kuin käsin kirjoittaen. Omia vastauksia ei viitsitä lukea läpi lopuksi.

    Toivon, että tilanne paranee ajan myötä, nyt kun sähköisten tehtävien ja kokeiden tekeminen on enemmän sääntö kuin poikkeus lukiossa. Itse korostan opiskelijoille sitä, että kun nykyään tekstin muokkaaminen on mahdollista, siihen pitää myös keskittyä. Erityisesti yo-kirjoituksissa vastauksen rakenne on yksi arviointikriteereistä.

    Tykkää

    1. Tämä oli todella mielenkiintoinen pointti, kiitos kun tulit kommentoimaan Onna.

      Mietin itsekin mikä ratkaisuksi silloin, kun opiskelijat eivät itse koe tarpeelliseksi lukea läpi tekstejään. Onneksi alleviivaat tätä – loppu on sitten kirjoittajista kiinni.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s