Kriisipöytäkirja

MissäoletLaura

Kuten jo tiedämme, ilmassa on ollut pientä kriisintynkää. Tämän tekstin alkuperäisenä tarkoituksena oli kertoa siitä kuka olen, mutta ilmeni etten kriiseistä huolimatta tiedä sitä edelleenkään. Sain lukijalta toiveen kirjoittaa asioista joita olen tähänastisen elämäni aikana oppinut. Ilmeni etteivät rahkeeni riitä täysin siihenkään. Sen sijaan ajattelin listata ylös pari kriisin kirkastamaa ajatusta.

Tehdäänpä heti alkuun selväksi yksi merkittävä seikka: kriisihommassa ei ole kyse siitä ettäkö kokisin olevani vanha. Todellisuudentajuni ei ole hämärtynyt. Ymmärrän varsin kirkkaasti länsimaalaisen ihmiselämän etuoikeutetut lainalaisuudet ja osaan sijoittaa itseni oikeaan kohtaan janalla, jonka keskimääräinen pituus Tilastokeskuksen mukaan on noin 80 vuotta. Mitä todennäköisemmin elän siis ensimmäistä erääni.

Kyse on enemmänkin siitä, että kohtaan lähes päivittäin hetkiä joina huomaan perustavanlaatuisesti muuttuneeni tavalla, jota en itsekään täysin hahmota. Kuin joku olisi salaa muokannut kehoni ja mieleni lainalaisuuksia, käynyt käpälöimässä ikivanhoja asetuksiani. Synnytyslaitokselta asti kannetut naiviuden painaumat ovat ohimoilta kadonneet, ja tilalla on vain epämääräinen tunne siitä että päätti tässä elämässä mitä tahansa, jää joka tapauksessa jostain paitsi. Olen kuin yllätysvauvan synnyttänyt tuore äiti – en tiedä miten olisin tai mihin sen laittaisin, tämän laiskasti läikkyvän levottomuuden. Jokaiseen ratkaisuun, tekoon ja allekirjoitukseen pinttyy uudenlainen vastuu josta kukaan ei varoittanut.

 

samppanjaristeily8

 

Olen vanhempi ja erilainen kuin kymmenen vuotta sitten. Luojan kiitos erilainen. Parikymppisenä en muuta halunnutkaan kuin vanheta, tulla vuosien myötä viimein vakavastiotettavaksi. Otin uudet numerot skoolaten vastaan, odotin malttamattomana seuraavaa ja sitäkin seuraavaa lukua.

Ajan luonne tuntuu yhtäkkiä muuttuneen, ainakin tapani tarkastella sitä on muuttunut. Kuukaudet vaihtuvat vauhdikkaammin, aivan kuin ne kiertyisivät loppuunsa vimmatummin kuin vielä viisi vuotta sitten. Maanantaista sunnuntaihin on lyhyempi matka – taasko on itsenäisyyspäivä, vastahan oli juhannus. Joko se konttaa? Vuodenaikoja tippuu välistä ja katoaa, en muista mitään vuodesta 2014, miten niin silloin kun olimme nuoria, miten niin silloin kun olimme jotain mitä emme enää ole? Vuodet vyöryvät anteeksipyytelemättä toistensa päälle ja yli, kukaan ei kysele toissakesän perään – mitä silloin edes tapahtui?

Istumme pitkän pöydän ääressä, puheeseen lipsahtaa muistoja joista tuntuu kuluneen vasta pieni hetki, kunnes joku tajuaa että  h e t k i n e n, siitä illastahan on jo viisitoista vuotta. Viisitoista! Enhän ole edes sen ikäinen!

Ajan kulumista ei huomaa, mutta sen huomaa kuluneen. Kuin havahtuisi aina uudelleen, aina vähän myöhässä. Se kuluu salaa, elämän keskellä ja silti siltä piilossa.

Tämä kolmekymppisyyden elämänvaihe on risteysasemalta toiselle suhaamista, povitaskussa valintojen viuhka joka vedetään perusteluineen esiin milloin missäkin kahvipöytäkeskustelussa. Ajalle ominaista on päättää ja perustella, valita kantansa ja seuraavassa hetkessä kyseenalaistaa se. Parikymppisenä päätökset tehtiin tanssilattialla ja pantiin täytäntöön heti seuraavana aamuna krapulan terävimmän kärjen taituttua. (Miten en edes muista poteneeni krapulaa silloin?) Nyt päätöksistä palaaminen käy hitaammin, oikoteitä ei ole rajattomasti, osa niistä on kasvanut vuosien varrella umpeen. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä laajemman kaaren täyskäännösten tekeminen vaatii. Päätökset rakentuvat muille päätöksille, jotka taas rakentuvat muille päätöksille ja niin edelleen ja niin edelleen.

 

missaoletlaura_yksin2

 

Mylvin pimeän marraskuun, jatkoin läpi tuikkivan joulukuun. Lopulta heitin ilmaan kaikki ne asiat jotka painoivat liikaa ja joille en yksinkertaisesti löytänyt paikkaa tai aikaa. (Niitä oli jonkin verran.) Nyt hiljalleen, kuukausien rimpuilun jälkeen ne satavat alas satunnaisessa järjestyksessä – tipahtelevat uuteen tärkeysjärjestykseen kuin itsestään. Osa ei ole palannut, enkä tiedä palaakokaan. Menköön.

Nyt on tullut se hetki jona profeetanomaisesti nostan käteni ilmaan ja itseni jalustalle ja julistan itsetuntemukseni lisääntyneen, luetellen asioita äänenpainolla josta voisi päätellä kaiken olleen minulle alusta asti itsestäänselvää. Näin en voi väittää, mutta voin sanoa tunnistavani nyt itsestäni asioita joita en vielä hetki sitten tunnistanut saatika uskaltanut myöntää. Ja ne asiat ovat kirkkaita, levolliseksi tekeviä.

 

maanantai

 

Kriisissä marinoiduttuani tajusin muutaman hyvin konreettisen asian. Kuten sen etten halua omistusasuntoa. Nyt joku siellä huokaa syvään. Ketä kiinnostaa? Havaintojeni perusteella yllättävän monia. En ole koskaan aikaisemmin keskustellut yhtä paljon koroista, lainoista, neliömääristä, sijaintioptimoinnista ja jälleenmyyntiarvosta kuin kuluneen kahdentoista elinkuukateni aikana. Kuuntelin kuuntelemasta päästyäni, puhuin puhumasta päästyäni, opin paljon. Sisäistin ratkaisun järkevyyden ja tajusin etten halua sitä. En, vaikka oma asunto on suomalaisen järkevyyden kiteymä ja kansalaisvelvollisuuteen rinnastettava kunnia-asia, varsinkin jos takataskussa on vakkariduuni ja takapenkillä turvaistuimet.

Siirsin tunnollisesti pieniä summia asuntosäästötilille monen vuoden ajan, selailin sunnuntaisin asuntosivuja ja yritin kuvitella itseni paritalonpuolikkaaseen. Onnistuin innostumaankin pariin otteeseen; näin jo sieluni silmin keittiökulmauksen kaakelit, tarkkaan valitut seinämaalit, alas revityt paneelit ja uutuuden tuoksun. Näin utuisena valona takkahuoneen seinille levinneet aamut, kiireessä kaadetut kahvit ja takapihan keinut. Mutta en itseäni siellä.

Kuinka järkevää olisi asua omassa sijoituksessaan, maksaa itselleen ja kuitata lopulta omaksi. Kuinka järkevää se olisi – ja kuinka kaukaiselta se tuntuu.

Siirrän rahaa edelleen sivuun, mutta säästökohde on konkreettisten neliöiden sijaan abstraktisti elämä.

 

Laura

 

 

6 Comments

  1. Voi, tunnistan niin paljon tästä. Ensin ajan kulumisen ja sen, etten tunnu muistavan juuri mitään joistain tietyistä elämänvaiheista. Vuodet ovat puuroa. Hämmentävimpiä ovat joskus merkityksellisinä pitämäni päiväkirjamerkinnät. Olen kirjoittanut joillekin sivuille päivämäärän lisäksi vain yhden tai kaksi sanaa, joita olen pitänyt joskus niin suurina, etten ole kokenut tarvetta avata niitä lainkaan. Olen kai pitänyt kirjoittamiani sanoja koodeina, jotka jälkikäteen näkiessäni tai ääneen lausuessani pystyisin palauttamaan mieleeni sen tunteen tai intohimon, jolla ne kirjoitinkin. Nyt ne ovat vain sanoja vailla merkityksiä, mikään muisto ei herää. Olen säästänyt päiväkirjojen väliin huvipuiston pääsylippuja ja tuopin alusia. Valokuvissa halaan ihmisiä, joiden nimiä en edes enää muista.

    Toiseksi, olisi varmaan tosi järkevää omistaa asunto, mutta ei, en pysty.

    Kolmanneksi, ihanaa, että sä kirjoitat taas. ❤

    Tykkää

    1. Vaikken ole elämässäni juuri päiväkirjoja kirjoitellut, tunnistin heti tuon sanojen vanhentuneen ja kuihtuneen painon! Jos asia oli liian kipeä tai suuri auki kirjoitettavaksi, tyydyin itsekin kirjoittamaan vain sanan tai pari. Ja myöhemmin lukiessa mitään ei herännyt, paitsi tunne siitä että pitäisi muistaa.

      Olen niin onnellinen että olette täällä. Ihanaa kirjoittaa taas.

      Tykkää

  2. Jes! Tosi paljon samoja fiiliksiä ollut ilmassa täällä.

    Mä kyllä myönnän edelleen haaveilevani omasta (siis täysin omasta) asunnosta, mutta koko haave tuntuu niin kaukaiselta ja loppupeleissä muiden haaveiden yhteydessä aika yhdentekevältäkin, että otan kans kaiken irti tuosta abstraktista elämästä.

    Kippis vaan sille!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s