Juuri nyt: kolmenkympin kriisi

Koko viime syksyn ja pitkän pätkän kulunutta talvea valvoin yöni vaihtoehtojeni äärellä, kuin niitä vartioiden. Etten kadottaisi suunnista yhtäkään, edes sitä kuihtuneena kituvaa. Yön pimeydessä tuijotin tuskanhiki ohimolla tiheää pimeyttä ja suoristelin mieleni suuria linjoja, yrittäen saada niistä jotain selvää. Yrittäen ylipäätään etsiä jotain linjoja, mitä tahansa. Kamalaa hikoilla keskiöisin.

Ehkä se oli jotain orastavaa ikäkriisiä. Ehkä se oli.

Parikymppisenä voi nostaa kädet ja maljat ilmaan ja siirtää suorilta kaiken vaikean seuraavalle vuosikymmenelle. Kolmekymppisenä on pakko katsoa tiettyjä asioita kohtisuoraan. Jättää rivienvälit puhtaaksi ja sanoa sanottavansa. Sanoittaa siihen asti vapaan hahmottomana eläneet halunsa, tehdä lyijynpainavia päätöksiä makuuhuoneen hämärässä ja sanoa vaan kaikille että katsellaan. Päättää puolikkaat lauseet kaikensanovaan hymyyn.

Minähän en uskonut tällaiseen. Kriiseilyyn. En ennen kuin löysin itseni keskeltä sellaista.

Koko tämä kolmekymppisyyden cocktail, kaikuaan menettävä carpe diem. Matalan riskin rahastot ja ensiasuntovalssi. Kaiverrukset, maljapuheet ja viipyilevät katseet vatsanseudulla. Siviilisäätyrotaation ensimmäinen kiepautus.

Kyllä minä nuoruuteni tiedostan. Tiedostan todella kirkkaasti sen ettei mikään nykyisessä maailmankaikkeudessani ole liian myöhäistä. Ei nyt, eikä seuraavaan kymmeneen, kahteenkymmeneen vuoteen. Tämän päivän ei voi olla huomisen kyllä. Elämme ennätyspitkään, pyörrämme päätöksiämme ennätyssileiksi. Suunnanvaihto ei tunne ikärajaa, eikä maailma ole koskaan ollut näin avoinna. Valinnanvapaus venyy kehdosta hautaan.

Kaikki tämä näännyttää minut.

Tällaistako kipuilua se sitten seuraavat kaksikymmentä vuotta on? Siihen hetkeen asti kun ikä alkaa vitosella ja on vihdoin tarpeeksi vakavastiotettava toteamaan ääni värähtämättä saaneensa kaiken?

Laura

15 Comments

  1. ”Parikymppisenä voi nostaa kädet ja maljat ilmaan ja siirtää suorilta kaiken vaikean seuraavalle vuosikymmenelle.” Tää on niin totta. Kiitos, että sain (jälleen kerran) ajattelemisen aihetta tekstejäsi lukiessa.

    Ja vielä asiasta kukkaruukkuun: suunnittelen matkaa Kreikan Amorgokselle. Oletko käynyt? Jos olet, niin suositteletko?

    Tykkää

  2. Hyvää syntymäpäivää!
    Mua naurattaa ihan hirveesti tämä ”Siihen hetkeen asti kun ikä alkaa vitosella ja on vihdoin tarpeeksi vakavastiotettava toteamaan ääni värähtämättä saaneensa kaiken?”

    Mutta tiedän, tiedän. Se johtuu siitä että olet vasta 30 etkä voi vielä tietää millainen on 50-vuotias Laura. ”Kukaan ei ole niin vanha kuin kolmekymppinen”. Niin me viisikymppiset aina välillä tapaamme keskenämme sanoa kun kuulemme kolmikymppistem ajatuksia iästä ja vaikka siitä millaisia ovat viisikymppisten ajatukset.
    Mutta toisaalta: samanikäisissä (oli ikä mikä hyvänsä) on kauhean monenlaisia. Jotkut ihan jo luovuttavat ja käyvät kädet ristissä makaamaan kuolemaa odottaen siinä kuudenkympin nurkilla. Monet henkisesti aiemminkin.

    Ja huomio! Tämä kommenttini ei ole mikään ”waka wanha wiisaita lausuu” -juttu, enkä liioin halua sanoa että sinä tyttöparka et tiedä mitään. Minusta vaan on superkiinnostavaa huomata että just vaikka 20 vuotta sitten kolmikymppisillä ei yhtä paljon tällaisia ”kriisejä” ja murheita ehkä ollut.
    Sen haluan vielä sanoa että riippuu tyypistä, mutta ei mikään lopu viisikymppisenäkään. Lapsia en enää varmaan voi saada mutten haluakaan joten ok. Kaiken muun pidän mahdollisena. Aloitin juuri opiskelunkin taas, työn ohella ja ihan eri ala.

    Tykkää

  3. Anteeksi viivästynyt vastaus parahin anonyymi! Ihanaa kuulla että luette ja ajattelette kanssani, vaikka olen paikalla äärimmäisen ontuvasti. Huoh. Hävettää.

    Amorgos! En ole käynyt, oli pakko googlata. Saaret ovat ihania, mikäli tarkoituksena on vain imeä sisäänsä meri-ilmaa ja kreikkalaista elämänmenoa. Haaveilen itsekin paluusta saaristoon, kokemus oli niin ihana. Mene, mene ja kerro sitten kaikki!

    Tykkää

  4. Ooh, kiitos kommentista! Kiva kuulla susta pitkästä aikaa! (Ja musta kanssa…pahoittelut että vastaaamisessa kesti. Huoh. En edes yritä selitellä.)

    Eihän ihminen tiedä mistään mitään koskaan. Ei kolmekymppisenä, ei kuusikymppisenä. Tästä keskustelen mm. kasikymppisen mummoni kanssa tasaisin väliajoin. Tuuliajolla koko elämä. Mutta jotenkin nyt näissä vuosissa se kristallisoituu, kaikki se liikkuva.

    Tykkää

  5. Terveisiä 55-vuotiaalta 🙂 koskaan en ole tuntenut itseäni niin vanhaksi, väsyneeksi, kaiken nähneeksi ja kaikkeen kyllästyneeksi kuin 29-vuotiaana. Ja siitä se elämä sitten oikeastaan vasta alkoi…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s