Kannusta shampanjaa

 

Blogihistoriani pisimmälle tauolle on monta hyvää syytä, muutama maailmaani mullistanutkin. Vielä vuoden ensimmäisinä päivinä kuvittelin asioiden rullaavan tänäkin vuonna omaan tavanomaiseen tapaansa, sokeana sille mitä tämä hullu vuosi toisi mukanaan. Ehkä ihan hyvä niin. Sillä jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisin ehkä juossut makuuhuoneeseen ja lyönyt oven kiinni.

Tähän vuoteen on mahtunut paljon alkuja, laskutavasta riippuen yhdestä neljään. Aloitetaan siis alusta, yhdestä niistä. Tämän alun juuret ylettävät monen vuoden taakse.

Kun alkuvuodesta astelin jälleen yhteen uuteen kandiseminaariin (laskujeni mukaan neljänteen sellaiseen), ilmassa ei ollut urheilujuhlan tuntua. Hengitysilma häpeästä sakeana esittelin itseni kahdeksannen – anteeksi yhdeksännen – vuoden opiskelijaksi, heitin ilmaan lainausmerkkejä aina viitatessani omaan ”opiskeluuni”  joka ei, yllätys yllätys, ole ollut kovin aktiivista lähivuosina. Jos koskaan.

Osa ympärillä istuvista nyökytteli ymmärtävästi. Meitä oli muitakin. Ihmisiä joiden matkalle oli mahtunut kaikkea.

Aloitin yliopiston suruni syvimmässä suvannossa, toiveena kääntää sivua ja katsetta, jatkaa jonnekin suuntaan, ihan sama minne. Oli myönnettävä se kipeä tosiasia että kaikki jatkuisi halustani riippumatta, olin paikalla tai en. Tiistait kerrostuivat toistensa päälle, kietoivat muistojen ympärille tyhjää arkea ja ilman elettyä elämää. Joku käski hengittää. Joku sulkea silmät. Joku kehotti pysymään kiinni rutiineissa, rakentaa niille ja niistä. Minä mietin että rutiinit ovat vain surullisen ihmisen hämäyskeino. Ei toisto toisi ketään takaisin. Suru ei sovi kenellekään, vähiten kärsimättömille. Sitä ei voi pilkkoa pienempiin osiin, vaan sen on annettava sulaa hitaasti osaksi vanhaa maisemaa, saaden lopputuloksen näyttämään siltä kuin se olisi aina ollut niin. Kuin ihminen olisi aina ollutkin pelkkä muisto.

Päätin tehdä jotain, kun en voinut olla tekemättä mitäänkään. Oli kevät ja minä olin kaksikymmentä.

Niinpä keskitin kaiken jäljellä olleen energiani pääsykokeisiin. Ensimmäinen syvä masennuskausi iski viikko kokeiden jälkeen. Nukuin läpi juhannuksen ja heräiltyäni yritin miettiä edes yhtä syytä nousta. Opiskelupaikka irtosi niin että helähti, ilo läikähti mutta laimeni loppukesään mennessä.

Seuraavana syksynä saavuin valkoisten tiilten keskelle, korkeiden ikkunoiden ja ajatuskulkujen äärelle ja katselin määrätietoisten askelten virtaa. En kokenut paikkaa ollenkaan omakseni, soljuin muiden mukana koska en jaksanut tehdä omia päätöksiä. En kertonut kenellekään siitä kuinka irralliselta kaikki tuntui. Näille ihmisille olin uusi, he eivät olleet tavanneet minua silloin kun vielä halusin elämältä jotakin. He oppivat tuntemaan minut myöhästelevänä tyttönä joka oli aina valmis karkaamaan kesken luennon, luopumaan tenteistä ja katoamaan keskusteluihin kirjojen sijaan.

Pärjäsin keskinkertaisesti, yllättävän hyvinkin. Olin jatkuvasti väsynyt, tein vain sen mikä täytyi tehdä. Kelluin kurssista toiseen, tentistä seuraavaan. Kokeilin sosiaalipsykologiaa, nuorisotutkimusta ja satunnaisia irtosuhteita. Katselin kahvilan pöytään levitettyjä suunnitelmia, kopioin omat suuntaviivani muiden tulevaisuuksista ja yritin haluta edes jotain. Yritin vedellä viivoja teorian ja käytännön välillä, raivostuin kun en löytänyt mistään mitään järkeä. Riitaannuin pahasti professorin kanssa kyseenalaistaessani koko akateemisen maailman näennäisen tarpeellisuuden. En tiedä mitä odotin, mutten ainakaan sitä mitä akatemia näytti minulle tarjoilevan. Emme me ajatelleet uusia, emme me ajatelleet lainkaan. Me kyllästimme vanhoja ajatuksia sivistyssanoilla ja laitoimme nimemme perään.

Oireilin mutten osannut hakea apua. Olin hermoheikko. Syytin huonosta keskittymiskyvystäni milloin huonosti nukuttuja öitä, milloin huonosti hoidettuja ihmissuhteita, mietin miksi helvetissä aloin yhtäkkiä panikoimaan tenttitilanteessa – tyttö joka ei ennen tuntenutkaan käsitettä jännitys tai stressi. Paineensietokykyni hioutui pyöreään nollaan. Väsyin nopeasti; vartin lukeminen vaati vartin tauon. Raivostuttavaa nikottelua. Vuodet olivat yrittämisen ja luovuttamisen katkoviivaa vailla varsinaisia takeita tulevaisuudesta. Olin epäkypsä mutta ennen kaikkea aivan liian surullinen.

Tuli kandiseminaari, tuli toinen. Keskeytin ensimmäisen, keskeytin toisen. Ohjaajat ottivat huoneisiinsa, kirjoittivat kirjoihin omistuskirjoituksia, yrittivät vakuutella uskovansa minuun. Mutta kaikki se valui pois, minä valuin vuosien läpi enkä saanut asioista enää otetta.

Masennusdiagnoosi oli lopulta helpotus. Ensimmäiset kuukaudet madalsin ääntäni kertoessani diagnoosistani; en siksi että se olisi hävettänyt, vaan siksi että en yksinkertaisesti voinut uskoa että se todella koskettaisi minua. Olinhan elänyt saman puristavan välinpitämättömyyden kanssa suht sinuina viimeiset viisi vuotta. Nyt yhtäkkiä joku antoi olemiselleni nimen. Sain viimein oikeutuksen ottaa aikalisän, laskea kädet alas. Olin kulkenut raahaten mukanani kipeää mennyttä ja sekavaa nykyhetkeä. Tuleva oli minulle olematon, se ei painanut mitään.

Yliopisto oli minulle pitkään väärä paikka väärään aikaan. Väärinkäsitysten solmukohta, paikka jossa mikään ei tuntunut tarpeeksi tarpeelliselta. Tänä vuonna olen tajunnut, ettei asia ollutkaan ehkä niin mustavalkoinen. Yliopisto oli minulle oikea paikka, mutta totaalisen väärään aikaan. Jos saisin nyt päättää, olisin aloittanut yliopiston aikaisintaan 25-vuotiaana. Hoitanut itseni ensiksi kuntoon, miettinyt sitten mitä haluan.

Miksi kerron kaiken tämän nyt? Koska vuosi 2017 on ollut hullu ja käänteentekevä monella tapaa. Elokuussa suljin terapeutin oven viimeistä kertaa, ja kävelin kolme vuotta kevyempänä loppukesän valoon. Palasin yliopistolle, etsin uuden lempipaikkani muuttuneesta kirjastosta ja opettelin uusille tavoille. Katselin minua kymmenen vuotta nuorempia ja tuhat kertaa määrätietoisempia tyyppejä ja ajattelin että ehkä minäkin näytin joskus tuolta. Jonotin ruokalassa kasvispyöryköitä ja euron kahvia, riisuin riittämättömyyden aivoistani ja kirjoitin työn valmiiksi lopulta muutamassa viikossa.

Joku voisi sanoa että odotapa vaan kun pääset graduun asti. Mutta tässä on kyse paljon muusta kuin sivumääristä, lähdeviittauksista tai teorian pohjattomassa valtameressä kahlaamisesta. Lopulta kyse ei ole kandidaatintyöstä, vaan käännekohdasta jossa minun oli myönnettävä etten pärjää. Taitteen olisi voinut korvata mikä tahansa muukin asia. Kohdallani kaikki tiivistyi tähän nimenomaiseen työhön, siihen neljän vuoden takaiseen yöhön jona maailmastani sammuivat viimeisetkin valot. Työstä muodostui näiden vuosien varrella henkinen kynnys, saamattomuuteni kirkas kiteymä ja projekti johon en aidosti uskonut koskaan pystyväni.

Ja nyt se on valmis.

Laura

22 Comments

  1. Itse masennuksen läpikäyneenä ja siitä selvinneenä tekstiä lukiessani mulle tuli hassu olo, melkein kuin olisi lukenut tekstiä omasta elämästä muutamia vuosia sitten. Kiitos kirjoituksesta ja iloa ja valoa tulevaan! ��

    Tykkää

  2. Aina kun luen sun tekstejä toivon, että kumpa minäkin osaisin. Ja toisaalta se ajatus unohtuu nopeasti, kun heittäytyy mukaan sun tarinoihin. Oot loistava kirjoittaja. Ja teksteistä välittyy, että ihminen myös. Onneksi olkoon tehdystä työstä.

    Tykkää

  3. Kyyneleet silmissä kirjoitan KIITOS.

    Oma tarinani tiivistetysti:
    Maaliskuussa 2016 sain masennusdiaknoosin ja lääkkeet.
    Toukokuussa luin pääsykokeisiin ja keskikesällä pääsin sisään.
    Syyskuussa aloitin opinnot ja lokakuussa jäin sairaslomalle.

    Syyskuussa 2017 oli uuden yrityksen aika.
    Tämä syksy oli onnistuminen, vaikka opintopisteitä kertyi vain muutama hassu.
    Viimeisen kuukauden olen ahdistuneena laskenut, mahdanko saada edes kandia kasaan ennen kolmekymppisiä, joihin on 8 vuotta ja 44 päivää.

    Tämä kirjoittamasi teksti oli ensimmäinen vertaistuen hetki. Joku muukin on kokenut jotakin vastaavaa! Ja selvinnyt siitä! Kandini valmistuu kun valmistuu. Kun valmistuu, juhlitaan.

    O N N E A L A U R A !

    Tykkää

  4. Se on jännä kuinka vaikeaa masennusta on sanallistaa ja selittää, mutta niin tehdessään moni kertoo kokeneensa asian ihan samalla tavalla. Kiitos kun kommentoit, ihanaa kuulla että sinäkin selvisit. Kaunista joulua!

    Tykkää

  5. Voi Aada, ihana kuulla sinusta!

    Ota oma aikasi, tee omaan tahtiisi. Masennus otetaan onneksi tosissaan esimerkiksi lisäaikaa hakiessa, siitä olen iloinen. Ettei tarvitse selitellä kuinka sairas on aikoinaan ollut, ja kuinka monisyisesti masennus vaikuttaa koko elämään monen vuoden ajan.

    Toivotan sinulle kaunista joulua ja armollista vuotta 2018. Elämä kantaa jos ei itse jaksa.

    Tykkää

  6. Amen ja kiiiitos! Sun (mahtavien) instastoryjen ansiosta oon nyt kasannut itselleni soittolistan nimellä ”kandiperkele”, joka toistaiseksi pitää sisällään hitit Poika saunoo ja Jippikayjei (joka vähän sattumalta etsiytyi sinne). Josko niiden voimalla mäkin sen kandini saisin nyt keväällä kasaan, kolmannella yrityksellä. Joten kiitos vinkistä!

    Ja kiitos ylipäätään että kirjoitat tästäkin: vanhempieni reaktion perusteella Suomesta ei lisäkseni löydy yhtäkään kandin kesken jättänyttä ihmisolentoa, saati henkisesti huonosti voinutta, vaan olen ihan itse omine epäonnistumisineni (enkä ehkä osaa edes sanoja taivuttaa?). Joten kiitos vertaistuesta, ja vielä tuhannet onnittelut kandinkin selättämisestä! Ja hei huippua joulua toki kans upeiden kuusenkoristeiden kera ❤

    Tykkää

  7. Kandisoittolista on PAKOLLINEN työn loppuun saattamisen kannalta, mutta kysymykseni kuuluu: missä klassikko Kaikki peliin? Se on paras asenteen lietsoja!

    Ymmärrän kipuilusi vanhempien kanssa, et ole ainoa etkä myöskään yksin. Jonkun tutkimuksen (älkää kysykö, en jaksa googlata) mukaan kolmas yliopistoon päässeistä ei koskaan valmistu. Tästä ei vain puhuta. Joten ole huoleti, laske rimaa ja tee se mikä vaaditaan läpi pääsemiseen. Ystäväni lohdutti minua viimeisen painepiikin keskellä sanomalla: kaiken ei tarvitse olla priimaa, joskus (ja usein) riittää että tekee sen mihin senhetkiset voimavarat riittävät. Ajatus mullisti maailmani ja toi tarvittavan ripauksen inhimillisyyttä tekemiseen. Teet sen mitä jaksat, se riittäköön.

    Iloa jouluuun ja tsemppiä työn loppurutistukseen!

    Tykkää

  8. Hei,

    tosi kiva kirjoitus. Tarinasi kuulostaa tutulta. Itse aloitin opiskelun yliopistossa suoraan lukiosta ja kaikkihan oli silloin minulle liikaa. Muutaman opiskeluvuoden jälkeen jäin kotiin. Viiden (!) lapsen jälkeen lopulta valmistuin. Valmistumisesta on nyt tammikuussa aikaa noin 10 vuotta. Olen edelleenkin sitä mieltä, että olin aivan liian nuori ja kypsymätön yliopistopiireihin 19-vuotiaana. Nyt kun olen saanut vielä kuudennen (!) lapsen, elämä alkaa olla tasapainossa. Kolmenkympin hujakoille osui kaiken lamaava masennus, josta toipuminen vei kaiken kaikkiaan noin 10 vuotta. Nyt olen pian aloittamassa uudessa koulutustani vastaavassa unelmieni työssä, siis reippaasti yli 40-vuotiaana. On meitä hitaasti kypsyviä muitakin! <3

    Johanna

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s