Sunnuntainen synninpäästö

 
 

Viimeisimmän tekstin jälkeen oli otettava pieni hengähdystauko.

Sain isältäni viestin heti tekstin julkaistuani. Jos vain silloin olisin tiennyt mitä kävit läpi. Vastasin että et olisi voinut tehdä mitään. Vanhempieni edessä olen aina kokenut olevani tarpeeksi kaikkea. Kauniskin. Sisälläni paisunut riittämättömyys liittyi pään sisällä käytyyn monokromaattiseen monologiin jossa kaikupintaa järkipuheelle ei yksinkertaisesti ollut.
Keittiössä käymissämme keskusteluissa oli kannustava sävy, mutta sitä repi se vuosien kuilu mikä lapsien ja vanhempien välillä aina on. Helppoahan heidän oli puhua hyväksynnän tuolta puolen; heidän kuohuistaan oli kulunut ikuisuus. Minä olin keskellä sitä kaikkea. Katselin peilistä ja mietin milloin ylittäisin sen rajan jolloin kaikki ajatukset kävisivät turhiksi. (Vastauksena kerrottakoon: odota alkuun vaikka viisi vuotta. Tosin vuosikin on murrosikäiselle sama kuin elinkautinen, joten ei liene fiksua tarjota viittä.)
Joten, isä ja äiti. Ei syytä huoleen. Minusta tuli ihan hyvä. Ja mikä tärkeintä: te saitte uskomaan että näin kävisi.
Laura

1 Comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s