Aina välillä se iskeytyy tajuntaan. Että olen pian neljä vuotta vuollut näitä tekstejä vailla kummempaa agendaa, puristanut hetkistä olennaisimmalta tuntuvat kirjalliseen muotoon ja painanut Julkaise-nappulaa lukemattomat kerrat.
Ja että te siellä olette kaltaisiani haahuilijoita, kipuinenne ja haaveinenne. ETTÄ OLETTE OIKEITA IHMISIÄ.
Kirjoitat niin harvoin nykyään, virkkoi ystäväni. Mää tiedän. Mää niin tiedän. Kaikki luovat ajatukset tuntuvat lipsahtavan kädestä juuri kun olen saamassa otetta, tippuvat ja pirstoutuvat arjen kivilattialle niin pieneksi muruksi, ettei sitä edes jaksa selvittää olisiko siellä ollut jotain säästämisen arvoista. Sitten pitääkin jo juosta bussiin. Tai laittaa ruoka mikroon. Ostaa pyykinpesuainetta. Vastata sähhköpostiin otsikolla URGENT. Niinpä sitä lakaisee ja jatkaa pokkana vaan. Luottaa että kyllä niitä vielä tulee.
Ja tuleehan niitä.
Tänään se taas tapahtui. Kesken aamuisen työrupeaman kommenttiboksiin kilahti viesti joka tuli kuin vahingossa iholle, pysäytti ja pisti miettimään. Tajusin jälleen kerran miksi minun on kirjoitettava. Luon toivoa paremmin kuin lunta.
Haluan että tämä on paikka jossa jokainen tuntee kelluvansa. Kirjoittaja mukaan lukien.
Te olette kulkeneet kanssani läpi masennuksen ja lentopelon, tiedätte kriisini, uneni ja hennon hiuslaatuni. (Ja aika paljon asioita äidistäni…) Minä en tiedä teistä juuri mitään.
Minua ei kiinnosta analytiikka. Minulle on yhden tekevää kuinka monta teitä on – minua kiinnostaa keitä te olette.
Tämä digitaalisen pullopostin lähettely tuntuu välillä siltä kuin kirjoittaisi tarkasteluhuoneesta käsin. Te näette minut, mutta minä en näe teitä. Pylväät liikkuvat mutta askeleita ei kuulu.
Minä haluaisin todella tietää kuka sinä olet. Koputan huoneen peiliseinään ja kysyn: kuka siellä?
Laura
missaoletlaura.com 
Kauan kadoksissa ollut, naapurista löytynyt! Kuka olisi arvannut!
Ihanaa kuulla etten ole ainoa joka haahuilee talojen keskellä ja rakentelee mielessään tarinoita ikkunoiden taakse, haha!
Oli ihanaa törmätä, hurjasti tsemppiä gradun kanssa! Pus!
TykkääTykkää
Hei Laura!
Olen lukenut blogiasi jo sen alkuajoista lähtien, mutten ole jostain syystä saanut aikaiseksi kommentoitua kertaakaan. Tämä johtunee siitä, etten koe kirjoittamista kauhean luonnolliseksi tavaksi ilmaista ajatuksiani… outoa kuinka tämä voikaan tuntua näin jäykältä ja tahmealta!
Joka tapauksessa, tämä hetki tuntui luonnolliselta sanoa sinulle iso kiitos kirjoituksistasi ja siitä, että olet uskaltanut pukea niin kovin vaikeita asioita niin kauniisiin sanoihin. Menetin viime talvena aivan yllättäen minulle äärimmäisen rakkaan ihmisen. Luin näinä aikoina aina uudestaan kirjoituksiasi kuolemasta ja surusta, mikä auttoi merkittävästi omassa suruprosessissani ja omien tunteideni käsittelemisessä. Suru ja valtava kaipaus eivät tietenkään koskaan hälvene, mutta en usko että olisin selvinnyt niistä pahimmista ajoista eteenpäin samalla tavoin ilman sinun blogiasi. Joten kiitos <3
Ja tosiaan, minä taas olen parikymppinen tuottaja, joka elää pitkälti taiteesta sen kaikessa kirjossaan. Myös minun sukujuureni kulkevat itäiseen Suomeen, minkä myötä satunnaiset kirjoituksesi ja kuvasi Kainuusta ilahduttavat aina suuresti!
-A
TykkääTykkää
Hei A!
Voi kuinka ihanaa kuulla että olet ollut mukana alusta saakka, kiitos että kirjoitit!
Ihan ensiksi: otan osaa. Vaikka osan ottaminen ei miltään surevasta tunnukaan, otan silti. Surua on käsitelty hyvin vähän missään, tai jos sitä käsitellään niin se nähdään lyhytkestoisena vaiheena josta ensisijaisen tärkeää on päästä yli ja jatkaa. Mutta eihän se elämä mene niin – ei ainakaan silloin, kun menetys on suuri ja yllättävä. Suru ohenee, niin uskallan väittää; koteloituu vuosien saatossa sydämen seinämiin ja on siellä. Totuttelu vie kauan aikaa, mutta lopulta sen kanssa oppii elämään. Nauramaankin.
Kiitos kun kerroit. Kommenttisi tiivisti pitkälti syyni kirjoittaa.
Ps. Kainuustakin tulee kuvia vielä syksymmällä, jahka tekstiruuhka päässäni helpottaa. Ja sehän helpottaa vain kirjoittamalla.
TykkääTykkää
Hei!
Olen juureton duunariperheen tytär, kohta kolmekymmentä ja yhä keskellä elämän suuria aatoksia. Mitä tehdä isona? Onko koko aikuiselämä todella tällaista – vuokra-asuntoja, pätkätöitä, epävarmaa toimeentuloa, horjuvaa mielen ja ruumiin terveyttä? Vielä on villihevosia?
Teen opettajana töitä syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa. Olen usein pohjattoman uupunut ja raivoissani siitä, miten osattomiksi järjestelmämme osan lapsistaan ja nuoristaan jättää. Raakana ammottavia avohaavoja on laastarilla paha korjata. Yrittää kuitenkin pitää, joka päivä, joka tunti.
Pidän kirjoista ja kissoista, kahvista ja rinkeleistä. Monimutkaisista tarinoista, auringonlämmittämistä kallioista, viilistä ja rieskasta. Pitkistä automatkoista pohjoiseen mistä sukuni on. Koillismaalaisesta suomaisemasta, tupasvillan herkästä keinahtelusta, hiljaisuudesta joka ei vaadi minulta mitään. Porojen varvikkoon polkemista, äkkiväärästi päättyvistä poluista.
Olen lukenut blogiasi niin kauan, etten muista milloin sen löysin. Näen edelleen kuitenkin selvästi sen, miksi palaan lukemaan tekstejäsi yhä uudelleen. Niitä lukiessani koen olevani turvassa. Vaikeista ja vavahduttavista aiheista huolimatta jättävät kirjoituksesi jälkeensä levollisen jäljen. Maailma on järjestään ruma paikka, ja useasti koen kirjoittamaasi luettuani helpotusta siitä, että tästä maailmasta löytyy myös myötätuntoa, ymmärrystä ja pyrkimystä parempaan.
Blogisi on paikka, jossa uskoni hyvään elpyy.
TykkääTykkää
En kommentoi oikeastaan koskaan mihinkään, mutta kun kerta kysytään, tuntuisi epäkohteliaalle olla vastaamatta. Itse saa lukijana kuitenkin niin paljon mitään antamatta.
En ole lukenut blogiasi ja elänyt matkaa kovinkaan pitkään. Taisin löytää tänne vasta talven aikana ensimmäisen kerran. Jokin kirjoitustavassasi kuitenkin tartutti samantien, ihan kuin olisi lukenut kauemminkin.
Minusta tuli juuri äiti. Se on ihmeellistä ja pelottavaa, mutta opin ja kasvan koko ajan. Kunhan en häviäisi vain kokonaan äitiyteen, sillä olenhan muutakin. Olen temperamenttinen ja höperö vaimo, huonosti soitteleva ystävä, huolenkantaja, nauraja, itsensä kehittäjä, äkäpussi ja arvojen vaalija. Ehkä. Ainakin nyt tuntuu sille.
Kiitos aitoudesta!
TykkääTykkää
Täällä kans yksi tamperelainen. 🙂 Tulin Lilystä mukaasi.
Taisin nähdä sut kerran Ilonassa ysäribileissä. Ysärimusa saa oman tanssijalkani vipattamaan. 🙂
Elämässäni on tänä vuonna ollut tekemisen meininki. Olen siirtynyt meinaamisesta tekoihin. Yksi teko on ollut blogi. Se on vihdoinkin pystyssä täällä https://withmiina.blogspot.fi. Aijon tulevaisuudessa jahkailla ja mietiskellä vähemmän. Itse saan kulutettua siihen parhaimmillaan vuosia!
TykkääTykkää
Sinun blogisi on yksi kahdesta, joista luen joka.ikisen.postauksen. En olisi löytänyt blogia, jos ei oltaisi muuta kautta tutustuttu, mutta jatkoin lukemista ja olen pysynyt lukijana, koska kirjoituksesi saavat minut tuntemaan asioita. Kirjoitat hirmu herkällä otteella ja tarkkanäköisesti ja osut juuri niihin kohtiin minussa, jotka ovat olleet piilossa minulta itseltänikin. Se on harvinaista.
Kerron tähän loppuun vielä jotain äidistäni (minusta tiedät ehkä jo liikaakin. 😀 ): Hän on ihminen, joka haluaa ulos lähtiessään laittaa parvekkeen oven kiinni, ettei sisään lentäisi lintu. Hän ei suinkaan ole huolissaan linnun mahdollisesti aiheuttamasta vahingosta asunnolle tai mistään hygienia-asioista (vaikka onkin hyvin tarkka siisteydestä ja hygieniasta). Ei, hän on huolissaan siitä, että linnulle aiheutuisi tarpeetonta stressiä. (Hän on myös kerran kysynyt minulta täysin vilpittömästi ja tosissaan, ilman sarkasmin tai huumorin häivääkään, ”onko kissoilla aivot”. Ja jos hän tietäisi, että kerroin tuon jälkimmäisen osan, saisin osakseni hyvin tiukan katseen, mutta se kuvaa sitä tiettyä viattomuutta, mitä hänessä on).
TykkääTykkää
Ihokarvat nousivat pystyyn tätä lukiessa. Meni suoraan ihon alle tämä, kiitos.
Järjestelmässä on paljon korjattavaa. Allekirjoitan kaiken tuon. Usein katse keskittyy keskiluokkaan, keskiarvoon ja mediaaniin, poikkeuksena sankaritarinat molemmista ääripäistä. Mutta todellisuudessa elämä on melkoista rämpimistä, minun ainakin. Ja uskon että monen muunkin. Olen todella onnellinen kuullessani että ihmiset lähtevät täältä levänneinä – aiheet kun eivät aina ole keveimmästä päästä.
Ps. Minäkin rakastan rinkeleitä. Tai siis rakastin. Kunpa olisi hyviä, gluteenittomia rinkeleitä. Sitten maailmani olisi valmis.
TykkääTykkää
Onnea äidiksi tulemisesta! Vanhemmuus se vasta kasvattaakin, kirkkaasti kovatasoisin koulu sanon ma. Löydät oman tapasi olla äiti, ja vaikka minuus painuisi hetkeksi taka-alalle, kyllä se ydin siellä samana pysyy. Sen uskallan luvata.
Rauhallista ja antoisaa vauva-arkea ja kiitos kun kommentoit Laura!
TykkääTykkää
Moi! Lisää oman kylän likkoja, hauskaa!
Olen ollut ysäröimässä sattuman kaupalla muistaakseni kaksi kertaa! Kerran olin kolmannen lilyläisen Minna Mänttärin kanssa, toisella kerralla muussa seurassa. Ysärimeno on ihan oma maailmansa, kiehtovaa katsella (ja hyvää jorata!).
Kiva kun jätit kommentin, kiitos Miina! Jatketaan mietiskelyä!
TykkääTykkää
Voi Mae, kiitos! Kauniisti kuvailtu, huh.
Muistankin tämän kissa-aivo-jutun, ihan paras! Äitisi vaikuttaa kaikin puolin mahtavalta tyypiltä. Eikä ihme – olethan sellainen itsekin! Pus.
TykkääTykkää
Oliko niin kaukaa haettu kaksoisolento, että kerrassaan loukkaannuit, vai menikö kommentti muuten vain ohi?
Hyvää reissua tähän samaan syssyyn!
TykkääTykkää
No hitto meni ihan ohi! Onneksi muistuttelit, kiitos. (Tämä matkallelähtösekoilu on ihan omiaan sekoittamaan pollan.)
Hauska sattuma: Ivonne Collilla on AIVAN samanlainen nenä kuin biologisella isoisälläni! En siis kiellä tuplanäköisyyttä, hehee.
TykkääTykkää
Päädyin joskus pari vuotta sitten blogiisi sattumalta jostain netin syövereistä ja ihastuin kirjoitustyyliisi. Sitten tajusin, että sehän on Tähkävuoren Laura! Palaan aina aika ajoin tänne fiilistelemään tekstejäsi. Niistä tulee hyvälle mielelle ja moniin pystyy samaistumaan 🙂 T. vanha koulu- ja joukkuekaverisi Rebe
TykkääTykkää
Moikka 🙂
Olinkin täältä hetken pois.. 🙂 ja olin alkuun etten vastaile mitään kun ei oo fiilistä. Mutta; tää oli niin ihanasti kirjoitettu, joten:
Olen 52 vuotias nainen joka luulee olevansa edelleen tyttö. Olen äiti. Sisko. Tytär. Täti. Pieni ihminen jonka haaveet sisustavat taivaan. Olen suuri ja vanha sielu jonka kanssa eläminen on pieniä murheita suuressa kaikkeudessa. Olen kuuntelija. Olen tarinoiden kertoja. Olen Näkijä. Olen inhimillinen olento jolla on valo sisällä <3
Eniten silloin alkuun mua kiehtoi tuo sun banneri. Missä olet Laura? Mietinkin usein paikkoja missä voisit olla täällä tampereella kun hesa painoi pään ikävään. Iso kysymys pienessä otsikossa. Kuka missäkin on?
Tiedät mitä ajattelen teksteistäsi. Pidetään kiinni siitä edelleen <3
Pus
Mia ¤¤
TykkääTykkää
Uskomatonta, sinä! Mietin sua juuri viime viikolla! Mikä ilo että sinäkin olet täällä, olen ihan ymmyrkäisenä. Toivottavasti elämä on kohdellut hyvin!
TykkääTykkää
Ihanaa että olet täällä taas, ja kiitos että jätit kommentin fiiliksen puuttumisesta huolimatta. Sen on ilo se.
Kukapa meistä haluaisi aikuiseksi kasvaa. Onneksi ei tarvitsekaan!
TykkääTykkää
Mutta mietipä tätä: täällä ihminen, joka ei ole koskaan tavannut sinua, on vaikuttunut tekstiesi kautta niin että näkee yhdennäköisyyttä jonkun kanssa katsoessaan ihan superhömppäviihdettä (kyseinen sarja jäi nimittäin kesken). Joten tämä tuplanäköisyys olisi voinut mennä myös ihan metsään. Hauskaa ettei mennytkään!
TykkääTykkää
No niinpä! Hullua. Hullun hienoa, mun mielestä. Pus.
TykkääTykkää