Tyylimuusan kaapista

 

Jos minulta kysytään, kenen tyyliä ihailen, vastaus on aina sama: äitini.

 

Korkeavyötäröiset farkut, kauniisti laskeutuva printtipaita ja kirkuvan punaiset huulet. Ruskeat nahkasandaalit ja sensuellisti aaltoilevat mustat hiukset. Aurinkorasvapurkit, lastenrattaat ja pastellinväriset aurinkovarjot 80-luvun lopun lomakohteessa. Oma lookbookini löytyy lapsuudenkotini valokuva-albumeiden sivuilta.
Jokin kasarissa viehättää. Ysärissäkin. Kaikki tuntuu jotenkin niin…mutkattomalta. Paljon tukkaa ja suoraa puhetta. Kuumia kesiä ja säntillisiä korkokenkiä. Kultaketjuja ja krokotiilinnahkalaukkuja. Kuosiviidakon keskellä laukkaava viaton mieli. Ainakin niin tahdon sen nähdä. Elää ja tuntea vähän kasaristi.
– – –

Näin kirjoitin lähes kolme vuotta sitten, ja olen edelleen tismalleen samaa mieltä.

Kuvan tekoturkin sain senkin äidiltäni – takki maksoi aikanaan neljä tuhatta markkaa Tuulensuun Valioasussa, ja muistan lapsena kuinka äiti veti sen talviaamuina päälleen pienessä eteisessämme. Meillä oli kolme lasta, auto- ja asuntolaina, kinkkuleivät, pistokokeet, jälki-istunnot ja fiskarsseilla leikatut otsatukat. Rokotukset, reissuvihkot ja pitkittyneet allergiat. Ja kaiken tämän keskellä äitini oli aina tyylikäs. Silkkipaidoissaan, lakatuissa kynsissään ja täydellisessä tukassaan (jota en valitettavasti ole perinyt). Sellainen marketin parkkipaikallakin katseita keräävä, effortlessly cool, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Kaksikymppisenä halusin olla kaikkea muuta kuin hän. Kolmekymppisenä haluan ennen kaikkea olla kuin hän.

 

 

Asiassa on kaksi puolta. Hyvä puoli on se, että olen nyt tismalleen saman kokoinen kuin äitini oli minun ikäisenäni. Huono puoli on se, että säilytettyjä vaatteita on harmillisen vähän. Kai äitini haistoi minimalismitrendinkin edeltä, heivaten kaiken pitämättömän eteenpäin vuosia sitten. Jotain aarteita kuitenkin jäi; krokolaukku, parit kengät ja tämä takki.

(Onko kukaan muuten tullut edes ajatelleeksi millaiset raivarit jälkipolvemme saa, kun lukioikäisenä kokeilevassa vaiheessaan etsiskelevät vanhempiensa vanhoja vaatteita, saaden vastaukseksi vain: ”No kato silloin 2010-luvulla oli sellainen tyyppi kuin Marie Kondo…” THINK ABOUT THE CHILDREN!)

 

Eilen vedin takin ensimmäistä kertaa päälleni ja painelin kaupungille. Olo oli kerta kaikkiaan juhlava. Eikä tässä vielä kaikki: takki on käännettävä! Sisäpuolella on päheä raitainen nahkapinta – yritän saada senkin ikuistettua blogin puolelle kevään kuluessa.

Fun fact: Hauskaa kyllä, näiden kuvien ottaminen ei hävettänyt ollenkaan. Yleensä kiemurtelen linssin edessä kuin kiikkiin jäänyt kissa, mutta mutsin takki päällä ei tuntunut missään.

Laura

10 Comments

  1. Voih, sun äiti kuulostaa samanoloiselta kuin munkin mamma, jota samanaikaisesti häpeilin ja ihailin vanhempainilloissa. Muiden äideillä oli matalat avokkaat, meikkaamaton naama ja tavalliset hiukset ja mun äidillä tummanruskea, villi permanentti, sinistä luomiväriä, kirkkaan punaista huulipunaa ja kymmenen sentin korkkarit. Minä ja siskoni reidattiin jo ysärillä äidin vaatekaappia, josta on onneksi säästynyt hienoja aarteita näihin päiviin saakka.

    Ja niin, mahtava takki! Sopii sulle kuin nenä päähän. 🙂

    Tykkää

  2. Tää on i h a n a! Kaikki tässä! ♡
    Oon joo kanssa ”paasannu” kondosta, että vähän vois miettii, mitä oikeesti heittää pois!? Uh.

    Olen itsekin äidiltäni perinyt tietynmallisen rohkeuden vaatteisiin ja esillepanoon, että esiintymiseen. Kaipa se kulkee geeneissä ;)Ja, käyn vieläkin salaa kurkkimassa sinne vaatekaappiin, mitä aarteita siellä onkaan.

    Upea takki ☆

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s