Kaipaamaan jäävät

 

 

Itkin unissani.

Kuudelta käänsin kylkeä lakanoissani ja hän lakkasi olemasta. Kahden kilometrin päässä minusta, hän piirsi näkymättömän viivan ympärilleen ja totesi: tähän se päättyy. Tämä voisi olla se kohta. Ketään häiritsemättä, hiljaa ja itsekseen kumarsi tyhjälle katsomolle ja katosi verhon taakse.

Heräsin oudon kauniiseen aamuun.

Kuolema iskee aina polvitaipeeseen. Surulla on tarkka sihti, naps ja tumps. Siinä sitä sitten on, lattianrajassa nelinkontin, painavin luomin. Katsoo aaltoilevan maisemansa läpi ylös ja ulos ikkunasta, miettii olisiko pitänyt muistaa jotain. Mitä unohtui tai mitä halusimme unohtaa. Mistä vaikenimme vain koska emme muuta osanneet.

Ja ilokseen tajuaa: emme mitään, emme mistään.

Pyyhin kyyneleet, niistän nenän. Sylkäisen lavuaariin ja hymyilen peilille. Me sanoimme kaiken. Kaikkemme annoimme. Ja siihen ystävät, jos johonkin, on hyvä asiat päättää.

Hän oli lempeydessään ikoninen, muiden kyljeksi kasvanut. Ja luuksi.

Papalle,

Laura

25 Comments

  1. Tännekin tuli suuri hiljainen hetki. Kuinka osaat loihtia nuo herkät lauseet niin oikein! Ja, silti niissä hohtaa lohtua, lempeyttä, toivoa ja, ikoniset sanasi tekevät tyhjän pikkuhiljaa täydeksi ♡

    Sanaton osanottoni.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s