Teille

Hei te ihanat. Ihanat, ihanat. (Joo joo tiedän ylikäyttäväni ihana-sanaa, mutta minkäs minä sille voin kun ELÄMÄ ON NIIN IHANAA! Sitä paitsi vuoden 2017 lupaukseni eivät liittyneet miltään osin kielenkäyttöön. Ehkä ens kerralla sitten. Siihen asti sanon vain että: i-ha-naa-aa-aa.)

Suurkiitos edelliseen tekstiin kommenttinsa jättäneille. Tuntuu hyvältä tietää että olette siellä, omissa elämissänne, ja sitten kuitenkin täällä.

Suuressa blogimaailmassa puhutaan aina luvuista; lukijoista, kävijöistä, katseluista, klikeistä. Kuinka tehdä itsestä kiinnostava (anteeksi vaan, mutta eikö lähtökohtaisesti jokainen meistä ole täysin uniikki ja kiinnostava keräilykappale tässä neulatyynyssä?), kuinka saada ihmiset palaamaan, jakamaan, tykkäämään sinusta ja siitä mitä teet. Olen typetyneenä kuunnellut parikymppisten puhuvan vakavin naamoin henkilöbrändin rakentamisesta ja ainoa asia mitä mieleni teki sanoa oli: mene kotiin, laita makaronilaatikko mikroon ja mieti vielä hetki. Vaikka nyt viisi vuotta ensteks.

 

Puhunkin lukujen sijaan lukijoista. Teistä. Tiedän teistä jotain, olettehan tehneet itsenne tutuiksi näiden vuosien aikana. Joskus mietin mitä tällä kaikella haen; mihin tällä pyrin, vai pyrinkö edes. Vastaus on aina sama; halusin rakentaa huolettomaksi stailattujen sunnuntaiden ja kaunofontilla kirjoitettujen arkiaforismien keskelle paikan, jossa on tilaa keskeneräisyydelle. Tilaa mätkähtää, kompastella, olla. Tässä koen onnistuneeni, tällaisena homman haluan pitää. Blogi on kuin matalan kynnyksen lukupiiri: saa puhua muttei oo mikään pakko. Silti joka kerta kun joku aikaisemmin seinänreunustalla hiljaa istunut jättää ujot terveisensä kommenttilaatikkoon, jokin minussa helähtää.

Minua kiinnostavat sanat joita te kirjoitatte, merkit joita jätätte itsestänne vapaaehtoisesti minun kerättäväkseni. Jokainen kommentti, arkenne sirpale, puolikas ajatus tai mikä vaan – niistä minä palkkani nostan.

Olen iloinen kuullessani että se riittää myös teille; arki ja sen ympärille käpertyvät ajatukset. Sillä sellaisia ne juuri nyt ovat, pohdintani. Mitä tehdä kirpparilta löytyneestä verhokankaasta, millä muistaa kaikkien tärkeiden merkkipäivät, mitä syödä iltapalaksi? Miksi sipsisalaattia ei voi (muka) syödä joka päivä, miksi sukkahousut on keksitty ja miksi edes käytän niitä? Missä on tätä nykyä kaupungin paras aamukahvi, mihin kaupunkiin sitä lähtisi viikonloppua pakoon? Mistä tulee sanonta tykätä kyttyrää, miten kyttyrästä tykätään ja miksi? Siinä ote aivolokistani viimeiseltä kahdelta minuutilta olkaa hyvät.

Ja mitäkö minulle kuuluu? Sen yllättävän moni halusi tietää. Lupaan kertoa pian.


Laura

14 Comments

  1. En ehtinyt kommentoida edelliseen postaukseen, mutta onneksi monet muut ehtivät kirjata ajatukseni. Minäkin tulen tänne uudestaan ja uudestaan sen vuoksi, että täällä on elämä sellaisena kuin se on: välillä hyvänä, välillä huonona, välillä (mikro)makaronilaatikon tuoksuisena, välillä samppanjalasissa kuplivana. Mutta sanat ja lauseet – ne ovat aina timanttisia. Olet paras.
    MM

    Tykkää

  2. Sama homma. Joutunen pyytämään palvelusta tämän talouden kokilta. Mutta ihan ensteks sipsisalaatti.

    En edes mene kyttyrä-asiaan tällä kertaa, sillä pohdinnoistani tulisi noin kuusisataasivuinen teos. Ja sitähän me emme halua, emme ainakaan tästä aiheesta.

    Tykkää

  3. Voi Laura!! ♡ Kunpa näkisit mun ajatukset.. 😀 .. olemattoman läpinäkyviä, tai antennin päässä kieppuvia pölypalloja! :)) Kuten sanoit, täällä saa olla sellainen kuin on. Hyväksyt ja et koskaan ees oo ns eri mieltä, vaan osaat jollain ihmeellisellä tavalla, Jakaa sellaisen ilmapiirin tai tilan tänne, että loppujen lopuksi kaikki sulautuu jonnekin isompaan virtaan, ja sulautuvat yhdeksi. Siksi, olet taianomainen ☆ Takuulla sun selän takana on oma Sateenkaari Yksisarvinen 😀
    Täällä arki saa inhimillisyyttä ja päivät rytmin.

    Tykkää

  4. Eilen aamulla taistelin sukkahousuja jalkaan. Kirosin, että nämäkin varmaan aikoinaan kehitetty naisten alistamiseen. Eikö herranvuonna 2017 muka mukavampia ja toimivampia vaatekappaleita ole hameen kanssa käytettäväksi? Ja nyt sitten luin tämän postauksen, hymähdin hyväksyvästi ja poistuin tylsien työtehtävien pariin paremmalla tuulella. Siinä on blogisi kauneus. Että joku muukin ihan samojen juttujen kanssa tuskailee, tai sitten iloitsee elämän pikkujutuista. Ei sen kummempaa, mutta silti aika ihmeellistä. Kiitos! ❤

    Tykkää

  5. Vastaan nyt tähän kun edellinen meni jo.
    Sipsit ja Tampere. Mulla oli joku kolmaskin toiveaihe mutta unohdin sen jo. Mut kirjoita mitä kirjoitat, teet sen tyylillä kuitenkin, ja siksihän täällä lueksimme.

    Tykkää

  6. Olen aina tosi iloinen kun blogisi päivittyy! Salaa toivon että voitaisi olla oikean elämän kavereita jotka esim. leipoisi paskaa gluteenitonta pullaa yhdessä (muunlaista ei ole) ja joisivat sitten viiniä.

    Asiaan: Näin viime yönä unta, että olit vaihtanut blogisi nimeksi ”Miksi olet tyhmä, Laura?” ja kirjoitin sinulle pitkän kommentin, että mistäs nyt kenkä puristaa? 😀

    Tykkää

  7. Kiva tuottaa iloa! Ai että, minä leipomassa. Hah. Hahhah! HAHAHAH! En ole koskaan leiponut. Siis jos köksän tunteja ja satunnaisia sekoita-aineet-ja-levitä-pellille-keksejä ei lasketa. Ja niitähän ei lasketa.

    Repesin täysin unelle. Siinä määrin että oli pakko lukea kommentti ääneen kotona. Ei siinä, sain siitä inspiraatiota. Siis kiitos SC päiväni piristämisestä, pus!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s