Synnytyksestä palautuminen

 

Nappasin itsestäni kuvan pitkästä aikaa. Huomasin asioita.

1. Näytän todella paljon äidiltäni.

2. Näytän vihdoin itseltäni.

Kolme vuotta sitten vuosia kannettu suru koki yhtäkkisen saturaatiopisteensä keskellä yötä. Keuhkot eivät saaneet happea, aivot tilttasivat ja surusta kuormittunut keho lakkasi toimimasta. Silmät sammuivat, ajatus tulevaisuudesta niiden mukana.

Lihoin ja kuihduin samanaikaisesti. Kutistuin sisältä, turposin ulkopuolelta. Astuin b-lausunnon kanssa kirkkaaseen kevätpäivään, enkä olisi jaksanut kävellä kotiin.

Kesti aika tarkalleen kaksi vuotta ennen kuin taas katsoin itseäni peilistä. Siis kunnolla katsoin, en vain pakon edessä vilkaissut. Ja kun sen vihdoin tein – julkisella paikalla, tietysti – aloin itkeä holtittomasti. Kaikki se vuosia sisällä pidetty suru oli pusertunut ulos, valuessaan uurtanut nuoreen naamaan syviä ryppyjä. Suruun syöty sokeri risteili reisissä, käsivarsissa ja lantiossa, peiliin piirtyi täysin vieraat ääriviivat.

Vitutti. Ensin sitä annetaan kannettavaksi ihmisenpainoinen B, vaivanpalkaksi tarjotaan tunnistamattomaksi turvonneet ääriviivat ja ohueksi hiutunut tukka. Siitä sitten rakentelemaan uutta eheää minäkuvaa.

(Tähän voisin kirjoittaa jotain elämän reiluudesta, mutta  sanon vain: elämä itsessään ei ole reilua tai epäreilua, sillä ei ole sielua tai omaa tahtoa, eikä se laske velkoja tai sitä kuka on antanut tai kantanut eniten. Turha tässä nyt on syyttää mitään moraalista bonusjärjestelmää.)

 

Jos ei jaksa vuoteen elää, niin ei kyllä jaksa paljoa jumpatakaan. Jos ei jaksa keittää aamuisin kahvia, ei jaksa kyllä keitellä kaurapuurojakaan. Elämä kulkee valotonta linjaansa sipsien, saamattomuuden ja kuumien suihkujen välillä.

Minulla on ollut terveen paperit pian kaksi vuotta. Vartaloni sen sijaan on muistuttanut masennuksesta jokaisena päivänä ahtaessani itseäni vanhoihin farkkuihin, hengästyessäni helpoissa rappusissa ja toivoessani äkkikuolemaa lenkkipolulla. Kaikki tämä on ollut äärimmäisen ristiriitaista ihmiselle, joka on lapsesta asti tottunut liikkumaan monta kertaa viikossa. Kun keho jonka kanssa olet tehnyt tiivistä yhteistyötä kaksikymmentäviisi vuotta, sanoo itsensä irti, tuntuu kuin joku olisi vetänyt piuhan seinästä.

Jos palautuminen synnytyksestä on kovaa duunia, niin on tämäkin. Haudotaan ensin asioita vuosia päälaen alla, käydään viikosta toiseen ponnistamassa ulos kaikki se mikä on ajan saatossa takertunut keuhkojen sisälle ja sydämen seinämiin, yritetään muistaa hengittää ja lopulta lopen uupuneena seisotaan peilin edessä takki tyhjänä, itsensä synnyttäneenä. Lämpimän käärön sijaan rinnalle nostetaan toisenlainen paino jonka kanssa yritetään oppia elämään. Eikä kukaan tuo edes kukkia.

Mutta tulee aika jolloin on puitu ja puhuttu tarpeeksi. Sitä löytää itsensä peilin edestä itkemästä. Se on alku. Ei ehkä hienoin tai paras mahdollinen, mutta alku. Sitä katsoo liitoksistaan levinnyttä kuvaansa ja miettii että no niin, eiköhän tämä nyt riitä. 

Minulle tuo aika koitti viime keväänä. Ensin varasin kasvohoidon. Sitten toisen. Hakeuduin osteopaatille hoidattamaan vuosien pintahengityksestä lukkiutuneen selkäni. Lähdin lenkille – meinasin kuolla. Lähdin toisen kerran – meinasin kuolla. Lähdin silti, kolmannen, kuudennen, yhdennentoista kerran. Joka kerta jalat kantoivat vähän pidemmälle. Kun viimein jaksoin juosta läpi koko lenkin, itkin hihaani onnesta. Kolmen vuoden jälkeen olin viimein lunastanut vartaloni takaisin panttilainaamosta; vähän hidastuneena ja pölyttyneenä, yskivänä, mutta täysin toimivana.

 

Laura

23 Comments

  1. Mua välillä nauratti ja välillä ihan itketti kun luin tätä. Aivan mieletön kirjoitus, niin täynnä toivoa ja uskoa parempaan heille, jotka vielä rämpivät siellä pohjalla. ❤

    Tykkää

  2. Hyvä sua, Laura!

    Harvoin enää lueskelen synnytyskertomuksia, mutta tämä oli ihana. (Ja myös vähän riipaiseva, kuten niiden kuuluukin olla.)

    Kuinka tärkeää onkaan voida kokea näyttävänsä itseltään!

    Tykkää

  3. Tärkeitä sanoja, taas kerran. Itsensä uudestaan paikoilleen asettelu on kai sellainen kokemus kuin perinteinen synnytyskin: kamalan vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole sitä itse läpikäynyt. Onnistuit pukemaan sanoiksi sen, joka moni ei jaksa edes yrittää selittää muille. ❤

    Tykkää

  4. Ihailen jälleen ilmaisuasi. Itsehän olen vasta synnyttänyt ihan oikean vauvan ja itsenikin kanssa päässyt vasta myös hiljattain tasapainoon. Taidankin ruveta odottamaan omaa uhmaikääni, vai noudatteleeko kehitys tässä samaa kaavaa? Minä itte -vaihe voisi olla aika mielenkiintoinen.

    PS. Äidiltään näyttäminen on kai väistämätöntä. Toisille se tulee aiemmin, toisille myöhemmin. Mutta jossain kohtaa niin vain käy.

    Tykkää

  5. Kiitos Elina. Ja paljon onnea oikeasta ihmisvauvasta! Ojennan sinulle tässä virtuaalisen kukkakimpun, ole hyvä.

    Armollisuuttahan se vaatii. Ja hermoja, kun kaikki ei käykään yhdessä yössä. Mutta sitä tässä harjoitellaan.

    Olen itseasiassa tosi onnellinen tästä yhdennäköisyydestä, sillä äitinihän on tietysti kaunein nainen maailmassa.

    Tykkää

  6. Riipaiseva, todellinen kuvaus. Ihailen taidokkaita tekstejäsi ja rehellisen suoran oloista tarinaa. Kiitos tästä. <3
    Tunnistan itseni myös kuvailusta, sillä kaksi vuotta sitten löysin itseni myös tilanteesta, jolloin en meinannut päästä sängystä ylös.
    Mutta onneksi sieltä voi nousta. Niin sängystä kuin mielen tummasta sateesta, joka ei tunnu päättyvän.

    Olen iloinen puolestasi, selvisit ja taistelit! Olen kiitollinen, että itsekin pääsin masennuksesta lopulta. Mutta varuillaan joutuu silti olemaan, etteivät pilvet palaa.

    Tykkää

  7. ❤️, huh, sydän pamppaillen luin, että mitä sinulle on tapahtunut. Masennuksesta on hienoa toipua! Se todella on kuin uudestisyntyminen! ❤️ Mahtavaa, että olet nyt siinä, toipuneena!

    Tykkää

  8. Voi kun tästä tuli hyvä mieli! Hurrailen täällä vähän yksinäni sulle. Jee!

    Ja mäkin näytän mun äidiltä – enemmän kuin isosiskoni, jolla on kapeampi naama. Taisinkin joskus kertoa sulle, että äiti fanittaa sua, ja nyt olet varmaan viimeistään itsekin huomannut asian 😉

    Tykkää

  9. Kiitos tästä tekstistä ja paljon rakkautta päiviisi! <3

    Itse olen taistellut selkäongelmien kanssa kohta vuoden ja olen tänä menettänyt yhteyden omaan kehooni ja sen kestävyyteen. Minulla ei ole mitään hajua mitä selkäni kestää ja edelleen paikat ovat jumissa, osa lihaksista ylirasittunut ja osa aivan olemattomia. Ennen tunsin olevani fyysisesti vahva ja kestävä. Nyt tunnen itseni löysäksi ja hauraaksi samanaikaisesti. On outoa elää arkea kehossa, jonka kanssa ei enää puhu samaa kieltä. Matka jatkuu…

    Tykkää

  10. Kiitos! 🙂

    Omalla kohdalla äidiltä näyttäminen tarkoittaa myös sitä, että alamme siskosten kanssa yhä enemmän muistuttaa toisiamme. Se on joskus vähän hassua, kun pitkään olemme olleet jotenkin eri puusta veistettyjä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s