Seitsemällä eurolla Pariisiin

 

No niin, eiköhän tämä tästä.

Välillä sitä miettii, että mitä minä tänne paskoja päiviäni vuodatan, tuhansien luettavaksi. Seison arkisine huolineni edessänne, vaikka olisi paljon tärkeämpiä asioita huolehdittavana. Niinä päivinä perspektiivi meinaa tahtomattaankin kutistua, valokeila ohjautua suoraan omaan napaan. Siinä sitä sitten mylvii epäonninen marinadissaan, jääden sisältä rutikuivaksi.

Mutta ne ovat hetkiä, ohimeneviä silmäyksellisiä – eivät kovin merkittäviä kokonaiskuvan kannalta. Vaikeista hetkistä ei kannata tehdä kotiaan, määritellä itseään menetettyjen ihmisten tai mahdollisuuksien kautta. On kokeiltu; tuloksena kroonisesti tyytymätön ihminen. Äärimmäisen raskas rooli, en suosittele kenellekään.

En siis olisi kovin huolissani. Unohtakaamme hetkeksi navankaivelu ja ohjatkaamme valokeila sen sijaan suoraan varpaisiin.

 

Menin ja ostin parisienne-kengät. Ensilumen sataessa kaupunkiin kävelin sen kaduilla uudet kesäkengät laukunpohjalla. (Hauskaa, täydennän kesägarderoobiani yleensä vuoden pimeimpään aikaan, silloin kun hävinnyt valo saa muun kansan kietoutumaan pelkkään villaan ja epäilemään koko kesän olemassaoloa.) Kengissä on monta huomionarvoista seikkaa, kuten se että ovat Palmrothit. Merkki nauttii kohdallani suurta kunnioitusta, tuotanto kun on kautta aikojen tehty läpinäkyvästi ja lähellä, suurilta osin Suomessa.

En ole vuosiin käyttänyt mitään balleriinoihin viittaavaakaan, ovat tuntuneet pyöreydessään liian pikkusieviltä. Nyt minulla on sitten balleriinat joissa on sekä solki että rusetti. Miten tässä näin kävi? Syytän kaikesta Pihla Hintikkaa, jonka pariisilaista elämää on koukuttavaa seurata, kuvitella itsensä huolettomaksi osaksi arrondissementtien muodostamaa spiraalia.

Äitini on syntynyt Marseillessa, ja on suorastaan häpeä etten ole koskaan käynyt Ranskassa. Mutta! Koen olevani askeleen (pun intended) lähempänä Charles de Gaullea nyt kun minulla on kengät joissa käyn ranskalaisesta. Vielä puuttuu lentoliput, nukenkasvot ja kielitaito. Opin lapsena ääntämään ranskan, mutta kauneinkaan kurkku-r ei paljoa auta, jos ainoa lause minkä osaa on il n’y a pas une lampe sur le bureau (= työpöydällä ei ole lamppua).

Muutama vuosi sitten asuessani vielä keskustassa, lähdin toimittamaan asioita toiselle puolelle kaupunkia. Hissin peilistä katsoessani nauratti; näytin jotenkin…ranskalaiselta. En sitten tiedä oliko syynä punatut huulet, pitsitoppi vai oliiviseksi päivettynyt iho, mutta kaksikymmentä minuuttia myöhemmin bussipysäkillä seisoskellut nuori mies aloitti keskustelun suvereenisti ranskaksi.

Se on siis todistettu: Pariisi on mielentila.


Laura

10 Comments

  1. ”Vaikeista hetkistä ei kannata tehdä kotiaan, määritellä itseään menetettyjen ihmisten tai mahdollisuuksien kautta. On kokeiltu; tuloksena kroonisesti tyytymätön ihminen. Äärimmäisen raskas rooli, en suosittele kenellekään.” Auts, pisto sydämessä, ihan itku tuli.

    Tykkää

  2. Mun mielestä sussa on aina ollut jokin pariisilaisviba. Sun hymyssä, ja katseessa. Ja siinä terveessä ja lempeässä itsetunnossa joka huokuu susta silloinkun kun et itse sitä tajua.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s