Keuhko

Jätä kommentti
Elämä / kirjoittaminen

Keinujen vierestä löytyi luumunvioletti linnun keuhko. Otin sen käteeni ja tein kissankieppejä päiväkodin tyhjällä pihalla. Kuolema kiehtoi minua, sen vääjäämättömyys ja ympärille kiedottu hiljaisuus. Jokin ihmisten tavassa väistellä aihetta sai minut etsiytymään vimmaisesti sen äärelle. Kuorin lapsen vilpittömyydellä vuosien kerrostamaa hiljaisuutta, raotin sitä, esitin keittiön nurkasta kysymyksiä asioista joista oli jo päästetty irti. Katonrajassa viipyili muistoja joissa en ollut läsnä, aikaa johon en ylettänyt. Lyhyistä vastauksista oli pääteltävissä, että nyt ei ollut hyvä hetki.

Moottoritien varteen rypistyneet autot yllättivät aina. Välkkyvien valojen lähestyessä etupenkin äänenpaino vaihtui äkisti yritteliääksi; keskustelu vaihtoi suuntaa, uusia kysymyksiä esitettiin. He yrittivät suojella minua. Etten katsoisi. Sireenit, tuoreen hädän ja heinäkuisen ilta-auringon siristämät silmät. Kaarelle taipunut lasimurska. En osannut kääntää katsetta pois, katsoin takapenkiltä suoraan kohti.

Kuolleiden muistoja säilytettiin korkealla, lasten ulottumattomissa ja unohdettavissa. Korurasiassa lepääviä sormuksia ja rintaneuloja sai pitää kädessään vain luvalla, vain hetken, katsoa ja laittaa sitten takaisin paikoilleen. Kuin niissä olisi ollut jotain tarttuvaa tai kosketuksesta katoavaa.

Kerran otin korurasian salaa ja kumosin sen sängylle. Istuin sängyllä seurassa josta tiesin vain sormuksen sisäkaarteeseen kaiverretut nimet. Muistin miltä he olivat näyttäneet, hymyilivätkö kameralle käskystä vai vaivatta. Sellaisen kyllä tunnistaa.

Havahduin outoon varastamisen tunteeseen. Keräsin korut yksitellen takaisin rasiaan ja vein takaisin vitriiniin.

 

Laura

 

 

 

Suden kevät

comment 1
ajattelen / Elämä

 

Valon venyttämiä, ikuisuudelta tuntuvia iltapäiviä.

Ajatuksia jotka eivät löydä loppuaan, kysymyksiä jotka jäävät laiskana kiertämään ilmaan uurtuvaa kehää. Palaavat illalla ohuesti reunoiltaan hioutuneina. Muuttumattomina.

Haluaisin huutaa korttelin keskellä vain kuullakseni kuinka terävänä ääni kaikuu. Sanat säilyttävät hiljaisuudessa tarkan muotonsa tavallista kauemmin, kimpoilevat suljetuista ovista.

Halkaisemme huomisen ja kevään ja juhannuksen irti, siirrämme sivuun. Luovumme futuurista. Emme siksi ettei sitä enää olisi, vaan siksi ettemme yletä siihen.

Puhe ja ajatukset taipuvat konditionaaliin.

Mitä tekisin jos voisin tai saisin.

Piipahtaisin ostamassa tulppaaneja.

Nousisin junaan.

Nostaisin maljan.

Ojentaisin jotain tippunutta.

Haaveilemme elämästä joka meillä juuri äsken vielä oli. Emme pitkittyneestä kesäromanssista tai halvasta yksiöstä. Jostain toissaviikkoisesta.

Kaupungin ääni on madaltunut, muutunut entistä vaikeammin erotettavaksi. Mutta se ei katoa. On asioita jotka eivät vain voi lakata olemasta. Asioita joiden loppua on mahdotonta kuvitella. Kaupungit. Niistä nouseva kohina.

Autiot kadut. Oletko koskaan kävellyt läpi keskustan myöhään jouluaattoiltana? Juhannuspäivän aamulla? Minkä tahansa tiistain vastaisena aamuyönä? Kaupunki on parhaimmillaan juuri silloin. Rauhaan jätettynä. Emme vain ole ennen olleet näkemässä.

 

Laura

 

Täältä tänne

comments 2
ajattelen / Elämä

Arjen ääriviivat kapenevat päivä päivältä, tulevat lähemmäs, rajaavat pois ensin yksittäisiä asioita, ajatuksia. Sitten kokonaisuuksia. Kevään.

Juhlat peruuntuvat. Matkat. Puheeseen pesiytyy ehtolauseita. Ensin ne lisätään keskusteluiden loppuun, hajamielisesti, varmuuden vuoksi. Kolme päivää myöhemmin ehto rytmittää jokaista alkavaa ajatusta. Tulevaisuus alistuu nykyhetkelle ja me suljemme ovet. Aika halkeaa.

Kaikki hiljenee, tyhjenee. Pysähtyy.

Aurinko paistaa ja me katsomme sitä ikkunoiden läpi.

Vedet Venetsian kanavissa kirkastuvat.

En ole varma olemmeko ahdistuneempia pandemiasta vai siitä ettemme ole vapaita.

Ei ole vapaa-aikaa. On vain aikaa.

Lasken appelsiineja.

Valo kiertää huoneet läpi.

 

Laura

 

Hapetta

Jätä kommentti
Elämä

Iltapäivisin koulusta päästyäni juoksin kotiin jotta saisin olla hetken aikaa yksin.

Kävin kyljelleni sängylle, auringon lämmittämään kohtaan. Katsoin kellosta aikaa. En koskaan aloittanut kesken minuutin. Aloitin aina nollanollasta.

57, 58, 59,

Vedin keuhkot täyteen ilmaan ja pidätin.

Sekunnit kertyivät verkkaisesti toistensa päälle, katkoviiva muutti muotoaan tahdissa.

26, 27, 28,

Kerrostalojen seinissä kaikui läheiseltä työmaalta kantautuva äänimerkki. Pahaenteisesti tihenevä piippaus päättyi matalaan, mitäänsanomattomaan jylinään. Hiljaisuus.

59, 01, 02,

Aurinko hävisi pilven taakse. Valokulmio katosi alavartalon päältä kuin veteen laskettu hattara.

Paine kasvoi silmien takana ja keuhkoissa. Suljin silmäni ja kuvittelin olevani veden alla.

Tiesin ettei hengitystään saanut pidättää. Aivosolut alkoivat tehdä kuolemaa kuulemma yllättävän nopeasti. Tunnustelin silmäluomien päälle laskeutunutta hämärää ja arvioin että jotain oli ehtinyt varmasti jo kuolla. En tuntenut mitään. Makasin luunvalkoisella päiväpeitolla ja pitkitin riskiä.

Rintakehän liikkumattomuudessa ei ollut mitään väkinäistä. Pidättely ei tuntunut pidättelyltä. Kuin kehoni olisi luotu elämään ilman happea. Tunnistin tämän rauhan, aivojen keinotekoisen tavan rauhoitella panikoivaa hermostoa; sitä seurasi aina välitön tarve vetää henkeä.

33, 34, 35,

Avasin silmät ja tuijotin herätyskellon sinistä marmoria jäljittelevää pintaa. Oliko sinistä marmoria olemassa? En ollut nähnyt kuin valkoista.

Korvien kohina sekottui voimistuvaan sirinään. Kasvoja kuumotti. Jokainen sekunti venytti voitontunnetta. Näkökentän laitamilla sykki.

Pilvet siirtyivät, alkusyksyn valo tulvi jälleen sisään. Suunnikas ilmestyi sängyn päälle kuin sytytettynä.

Puhalsin ulos.

 

Laura

Mykkyydestä

comments 2
Elämä

On vuoden ensimmäinen päivä ja olen täällä. En luvatakseni turhia, en sanoakseni mitään vallankumouksellista. Vuoden ensimmäisiin päiviin liittyy hiljaista idealismia josta minäkin haluan osani, josta käsin tätä kirjoitan.

Luulen että jotain on tapahtumassa täällä, blogimaailmassa. Jokin on muuttumassa, taittumaisillaan kohti loppuaan ehkä. En osaa sanoa. Kaikki kytkeytyy kuvitteelliseen henkilökohtaiseen, ajatukset, puheenaiheet ja elämäntilanteet kiertävät alati tiivistyvää kehää.

Keskustelu vaimentuu. Yllätyn yhä harvemmin.

Kuinka kauan jaksamme lukea kuratoitua kuvausta jonkun toisen elämästä? Kuinka kauan jaksamme nostella maljoja uusille tavaroille ja palveluille?

En usko että kauan. Voin olla väärässä. Tavallaan toivon että olen. Ehkä tulee vielä aika jolloin keskustelu on tärkeämpää kuin katselu.

Tämä on yksi syy sille miksi tämäkin paikka on hiljennyt. En enää tiedä onko tämä, blogi, oikea areena, oikea osoite puhua.

Hiljaisuudelle on muitakin syitä – tietysti. Kuten viimeisten vuosien ajan kaikessa kirjoittamassani seurannut outo kaiku, haju, kipu, joka ylsi jokaiseen tekstiin, läikkyi kaikkialle, sai kaiken kuulostamaan väkinäiseltä. Käärin tekstit huomaamattani vieraaseen viitekehykseen, jota muut eivät välttämättä huomanneet, mutta jonka tunnistin aina viimeistään seuraavana päivänä palatessani teksin äärelle. Teksti kuoli yötä vasten.

Kirjoittamisesta tuli yliharkittua, väistelevää ja sovinnaista. Näennäisen epäsuoraa.

Alkukesästä tietokoneeni sammui eikä enää käynnistynyt. Lähivuosien kuvat, tekstit ja dokumentit jäivät pimeyteen ja katosivat sinne. Tuijotin mykkänä pysyttelevää ruutua, painelin virtanappia ja olin naurettavan helpottunut.

Tietokone on edelleen pöydällä johon sen silloin jätin. Sen päälle on kerääntynyt sanomalehtiä, papereita, muutama koru.

Haluaisin lopettaa tämän kertomalla että ehkä jokin on nyt toisin. Ehkä olen löytänyt jotain. Ehkä olen. Mutta en ole naiivi: olen sanonut tämänkin monta kertaa. Tämäkin on jo sanottu.

 

Laura

Juhlissa

comment 1
ajattelen / Elämä

juhlissa

 

Valot syttyvät ennen neljää. Ilta juoksee tottuneesti vastaan. Kuin joku kupertaisi kätensä kuukausiksi kaupungin ylle.

On noin kuukausi jouluaattoon.

Juhlissa joku nojautuu lähemmäs ja kuiskaa salaisuuden jonka painoa on vaikea arvioida.

Tanssilattian reunalla puolituttu pysäyttää kertoakseen miten ihana olen. Vastaan kiitos samoin, vaikken tunne häntä.

Pyöreän pöydän toisella puolen joku pohtii sangriakannun tilaamista. Minä mietin lähtemistä.

Puhe hidastuu. Keskustelu kiertää itsensä ympäri yhä uudelleen ja uudelleen.

Joku käyttää puhuessaan liikaa lainausmerkkejä.

Joku pyytää jäämään. Lupaan tulla takaisin.

En tietenkään tule.

Kadulla on kolme murskaantunutta joulukoristetta, märkä asfaltti ja keskiyön kakofonia.

Tuntemattomassa eteisessä ripustan avaimet naulaan ja kysyn pärjäätkö varmasti.

Hän nyökkää.

 

Laura

Kuinka unohtaa marraskuu

comments 4
ajattelen / Elämä

Ennen ajattelin, että marraskuussa on aika levätä ja horrostaa, käpertyä itseensä ja olla vaatimatta maailmalta mitään. Antautua tihenevälle pimeälle, luopua vastarinnasta ja antaa pimeän nielaista. Uskoa ensilumeen. Tarkentaa katseensa mustuutta puhkoviin värivaloihin ja pyrkiä parhaansa mukaan välttelemään ajatusta siitä, että kaikki tämä on vasta alkua. Että olemme vasta pimeän suulla.

Pari vuotta sitten tein ihmiskokeen ja ajastin vuoden suurimman ja tärkeimmän projektin marraskuulle. Vastoin kaikkia odotuksia, se oli menestys.

Kun vuoden lopun voi jo kurottamalla tuntea, otan kalenterin käteen ja hoidan kaiken kuntoon. Viivaan yli kuolleena syntyneet, omaan optimismiinsa tukehtuneet lupaukset (venyttele iltaisin, kirjoita kortteja, soittele enemmän) ja keskityn hallittaviin. Ehkä vuosien yrittämisen jälkeen voisin myöntää itselleni, ettei minusta koskaan tule venyttelijää.

Suurimman osan vuodesta kaikki elämässäni on vähän levällään, vähän epävarmaa. Hedonistinen perusluonteeni on tehnyt minusta erinomaisen asioidenvälttelijän. Suurimman osan vuodesta vakuuttelen itselleni että ehdin kyllä myöhemminkin. Vuoden viimeisillä viikoilla havahdun ja pakkaan kaiken kokoon. Kuin muuttaisin kiireellä seuraavaan vuoteen.

Olen tehnyt lähivuosien marraskuista aikaansaamisen taidetta. Olen remontoinut huoneita ja kirjoittanut kandini vuoden pimeimpään aikaan. Tässä marraskuussa suoritan opintoni vihdoin loppuun. Pieni muotoseikka antoi odottaa itseään kaksi vuotta. Nyt hoidan kaiken reilussa kuukaudessa pois, heilautan kättä ja poistun paikalta.

Aivan kuin olisin kerännyt koko vuoden energiaa näitä viikkoja varten.

Ehkä olenkin.

 

Laura

Minuuttien vuosi

comments 4
ajattelen / Elämä

Processed with VSCO with b5 preset

 

Kävelen kiireessä iltojen läpi. Askelissa on levoton tahti, leikkaan risteysten yli kotiin. Jätän vastaamatta puheluihin, juoksen punaisia päin, tahallani mutta en pahalla.

Aikaisemmin ajattelin ajanlaskun olevan ihmisen keinotekoinen salajuoni oman historiansa mystifioimiseksi, tapa alleviivata olematonta kontrolliamme asioiden kulkuun. Olen suhtautunut aikaan kuin mihin tahansa ihmisen keksintöön; piirrämme ääriviivat vuosille ja vuorokausille, pilkomme ne osiin ja ripottelemme tarinamme sopiviin kohtiin.

Nyt en enää tiedä mitä ajatella. Tiedän vain sen, etten malttaisi odottaa vuoden vaihtuvan.

Tämän piti olla vuosien vuosi.

Se ei varsinaisesti ollut sitä.

Ajattelin maalailevani suuria linjoja uusiksi, tekeväni kaarevia u-käännöksiä niin monta että niistä muodostuisi symmetrinen kukka. Sen sijaan kuljin luotisuoraan alusta loppuun.

Tämä oli hetkien vuosi. Paikka paikoin kirvelevä ja haikea, loppua kohden kasvava, ilon laajentama. En haluaisi käyttää mosaiikki-vertausta, mutten keksi parempaakaan. Vuosi oli pullollaan pieniä, toisistaan irrallisia hetkiä ja tunteita. Ei kokonaiskuvaa, ei ehjää tarinaa, vain ohikiitäneitä kelluvia minuutteja.

 

Helmikuun pysähtynyt valo, luovuttamaisillaan oleva kylmyys.

Ilta pienen kaksion pöydän ääressä. Taustalla keskustelua pehmeästi puhkovat laulunsanat. Kesken kaiken, yhtäkkiä, syvältä nouseva pidättelemätön itku.

Katkeamattomat naurukohtaukset suihkussa. (Nauran nykyään usein suihkussa.)

Lissabonin kirkas aurinko, liukkaat kadut, valtameren äkkikylmyys. Laitakaupungin korttelista löytynyt ravintola, painavat marmoriset pöydät, ikkunan ulkopuolella tihenevä lämmin hämärä.

Maaliskuussa saapunut asukas, asunnon huoneissa tiikerin lailla hiipivä pieni hahmo.

Alkukesän loputon väsymys. Kireälle kiertyneet viikot, toisiinsa sotkeentuneet kuukaudet, ohueksi kuluneet unet. Lopulta lääkärin pitkä, lämmin katse.

Pääskysten paluu. Sisäpihan sointi. Pitkittyneet sateet, lämpimän kostean ympäröimät viikot.

Aikaiset, kirpeät aamut maauimalassa. Höyryävä vesi heräävien kortteleiden keskellä. Keskenään kisailevat uimavalvojat, kiinnostuneempia toisistaan kuin kenenkään pelastamisesta.

Viileät varpaat kylkiluilla. Selkään piirretyt sanat.

Juhannuksen toisteiset unet. Keräämättä jääneet kukat.

Kirjan alku. Kahden kuukauden katkeamaton ajatus ja vimma.

Kesän kuumin päivä. Hikinen ilo ja helpotus, värikkäitä kukkia hiuksissa, hääparin silmissä aaltoileva vesi. Maanalaisen baarin tanssilattia, kuin valaan nielu.

Elokuun tuulen nostattamat aallot kallioilla. Ihmisten peittelemätön riemu järvenpinnan notkoissa.

Pääskysten lähtö. Läpi kesän kestäneen karnevaalin eleetön päätös, syyskuisen aamun hiljaisuus, autiona herännyt taivas.

Olohuoneeseen kannetut pitkät pöydät, lakanat pöytäliinoina, kynttilät, syleissä kiertävät lapset, shampanja. Yön puolelle venyvät keskustelut. Syliin vedeyt polvet.

Lentokentän lähtöportilla soiva puhelin. Särkynyt ääni, juuri puhjennut suru. Katoava hetki sanojen ja ymmärryksen välillä. Hiljaisuuden saartamat minuutit.

Lokakuisen yötaivaan valkoiset lokit. Pimeyteen nukahtanut kaupunki. Aina yhtä unelias Hammareninkatu.

Ensimmäinen pakkasaamu. Liikenneympyrän yli matalalla lentävät joutsenet.

Ilta kaksin. Ilmaan piirretyt suunnitelmat, kurotus ajan yli jonnekin josta ei tiedä.

 

 

Laura

Tyylin ja arvojen leikkauspisteessä

Jätä kommentti
Tyyli

MissäOletLaura1

 

Kaupallinen yhteistyö: Store of Hope

Etsin koko viime talven täydellistä neuletta. En löytänyt, en ostanut. Tähän saakka olen hankkinut neuleeni pääsääntöisesti kirpputoreilta, sillä ketjuliikkeiden materiaalilappujen sisällöissä ei ole juhlimista; villaa, silkkiä ja kashmiria on eksklusiivisimmissakin vaatteissa useimmiten vain nimellinen määrä. Kirpputorien suhteen homma on kuitenkin aina arpapeliä, ja materiaaleiltaan ja istuvuudeltaan täydellisen neuleen löytäminen verrattavissa pieneen lottovoittoon. Kompromissit koon ja istuvuuden suhteen ovatkin kirpparilöytöjen kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kuullessani Store of Hopen lanseeraavan ensimmäisen oman vaatemallistonsa, olin innoissani. Kuultuani että kyseessä on kashmirmallisto, olin riemuissani. Merkin luovana johtajana toimiva Eeva on ystäväni ja tyylimuusani, jonka kanssa tartumme samoihin henkareihin kirpparikierroksillamme ja sovitamme samoja vaatteita toisistamme tietämättä.

Osasin siis odottaa hyvää.

 

Olen tehnyt Store of Hopen kanssa aikaisemminkin kaupallista yhteistyötä: viime vuonna kirjoittamani farkkujuttu kirvoitti hyvää keskustelua eettisestä muodista niin kommenttiboksissa kuin muualla somessa. Kyseisessä postauksessa näkyvät ABLE:n farkut ovat edelleen lempifarkkuni. Olen tilannut itselleni henkilökohtaisen uutiskirjeen Storelle saapuvista high rise -eristä, sillä ne ovat kaikkien aikojen parhaat ja ylivoimaisesti kehutuimmat omistamani farkut. (Aika hyvin tummansinisiltä perusfarmareilta.)

Vaatteiden ostamiseen liittyy nykyään paljon moraalista painolastia, joka painaa lyijyn lailla ostoskorin pohjalla. Store of Hope on onnistunut hitsaamaan arvot ja designin yhteen niin hyvin, ettei asiaa edes tajua verkkokauppaa selatessaan. Tuotteisto on tarkkaan kuratoitu ja valmiiksi arvoharavoitu, ja se hengittää sopivassa suhteessa trendien mukana.

Tuore kashmirmallisto jatkaa samaa linjaa. Tarkoituksena ei ole ollut luoda identtisiä perusneuleita, vaan huomio on kiinnitetty klassikoiden yksityiskohtiin: istuvuuteen ja aikaa kestäviin leikkauksiin. Oma lempparini on kuvissa näkyvä harmaa Edith-neule, jota olen käyttänyt sen saatuani lähes päivittäin. (Matkustin menneellä viikolla Tukholmaan kolmeksi päiväksi ja pakkasin mukaan kolme paitaa. Käytin niistä yhtä. Loput ajasta kuljin unelmanpehmeässä matkustusneuleessani.)

Kashmir yksinään on erittäin hienoa, ja vaatii parikseen toisen kuidun kestävyyden takia. Store of Hopen neuleissa kashmir on paritettu australialaisen hienovillan kanssa, ja lopputulos on iholla unelmanpehmeä.

 

MissäOletLaura7

 

Neuleissa käytettävä kashmir tulee Nepalista, Himalajan vuoristolta, jossa kashmirvuohia paimennetaan perinteisin tavoin. Vuohia ei kynitä, keritä tai revitä, vaan villa irroitetaan kampaamalla. Tämän jälkeen kuidut tekevät koukkauksen Kiinassa, jossa ne kehrätään langaksi. Nepalissa kun ei ole lankakehräämöjä.

Malliston neuleet eivät synny anonyymeissä käsissä. Kaiken takana on Katmandussa toimiva perheyritys, joka työllistää maltilliset 25 henkilöä. Yrityksen kippareina toimii pariskunta Saroj ja Arundharti. Yrityksessä noudatetaan työehtoja jollaisiin kehittyvien maiden vaateteollisuudessa törmää harvoin. Työpäivät ovat kahdeksantuntisia, työtä tehdään normaaliin virastoaikaan ysistä viiteen ja työehtoihin kuuluu normaalit lomat, vapaat viikonloput ja maan keskiarvoa parempi palkka (kaksinkertainen Nepalin valtion asettamaan minimum living wageen nähden).

 

MissäOletLaura5
Niin kuin kaikki Store of Hopella myytävät vaatteet, myös merkin omat neuleet ovat zero wastea. Toisin kuin useimpien massatuotettujen ketjuvaatteiden kohdalla, neuleiden osia ei leikata levyltä, eikä vaatteiden sisäsaumoihin jätetä ylimääräisiä saumavaroja. Näin leikkuujätettä ei synny. Muotoon neulotut neuleet valmistetaan käsikäyttöisillä neulekoneilla, mikä mahdollistaa räätälöityjen yksityiskohtien toteuttamisen. Pikkulinnut osasivat kertoa, että neulemalliston yksityiskohtia hiottiin pitkään ja hitaasti. (Harvinaisia adjektiiveja vaateteollisuudesta puhuttaessa.)

Store of Hopen kantavana ajatuksena onkin luoda hyvin suunniteltua, materiaaleiltaan ja designiltaan kestävää tulevaisuuden vintagea. Rakastan tätä aikoja halkovaa ajatusta.

Psst. Koodilla LAURA10 saa höylättyä kymmenen prosenttia ostosten hinnasta pois Store of Hopen verkkokaupassa tämän viikon ajan 20.10. asti.

 

Laura

Yhdessä kesässä

comments 2
ajattelen / Elämä / kirjoittaminen

Valo kiristyy kupariseksi ennen katoamistaan. Silittää selkänojia, poskipäitä, talojen kylkiä, häikäisee enää harvoin. Laskeutuu valittuihin paikkoihin ja sanoo: hei sitten.

Rakastan näitä pitkittyneitä hyvästejä. Päivät tummuvat reunamiltaan kohti keskustaa, kunnes jälleen on koko ajan hämärää. Siihenkin tottuu.

En muista tästäkään kesästä erityisesti mitään. Tämäkin oli vuodenaika muiden välissä. Joskus mietin vaivaako minua jokin; miksi aika ja sen rakentamat muistot eivät pinty minuun, miksen osaa listata asioita joita tunsin ja koin ja kävin milloinkin läpi. On vain kesä ja sitten seuraava. Lukematon määrä asioita jotka saivat alkunsa jo aiemmin, mutta sattuivat saavuttamaan saturaatiopisteensä juuri heinäkuussa.

En osaa suhtautua ajanjaksoihin tarinallisesti. Olen aina keskellä jotain. Harva asia alkaa ja loppuu saman vuodenajan aikana. Paitsi romanssit. Kerran rakastuin toukokuussa ja elokuuhun mennessä kaikki oli jo ohi. Syyskuussa lohdutin itseäni hokemalla kaiken tarkoituksellisuutta; kaiken piti ehkä mennä niin, kaiken piti mennä näin. Vietin illat mystifioiden mennyttä kesää, sen helteisiä öitä ja liian kylmää rantavettä. Uskoin koko maailmankaikkeuden rakentuneen niitä hetkiä varten.

Kun nyt törmäämme kahvilan jonossa ja juttelemme, vaihdan painoa toiselle jalalle ja yritän muistella mitä joskus oli. Meitä yhdistää rauennut taika. Käperryimme lämpimässä hämärässä toisiimme ja kielsimme muun, astuimme lopulta yhdessä vastentahtoisesti valoon ja tulimme sillä hetkellä kirvelevän tietoisiksi kaiken mahdottomuudesta.

Hänellä oli luumunsiniset lakanat ja minulla krooninen kaukokaipuu. Nyt hänellä on vaikeasti lausuttava sukunimi ja minulla kiire kotiin.

 

Laura