Tammelan puistokatu

Jätä kommentti
ajattelen / Elämä

Kaupungin keskustassa puretaan taloa. Pihdit pilkkovat työläästi betonisten parvekkeiden seiniä kuin paksua paperia. Parvekkeet irtoavat puolikkaina laatikkoina vaivattoman näköisesti, mikä saa epäilemään talojen kestävyyttä ylipäänsä.

Ihmiset pysähtyvät risteyksen reunoille katsomaan. Talo on ruma ja sieluton, mutta se on ollut siinä aina. On mahdotonta kuvitella maisemaa ilman sitä.

Kaikki ovat hiljaa. Ihmiset hymyilevät, en tiedä mille. Jaetulle hetkelle kai. Toisilleen tuntemattomat täplittävät kadun harvakseltaan. Joku jatkaa matkaa, joku tulee tilalle, kuin hetkeen sidotusta sopimuksesta. Lähtijöiden ja tulijoiden virta on tasainen, ihmisten lukumäärä tuntuu pysyttelevän samana.

Puolikas parvekelasi tippuu painottoman oloisena ääntä pitämättä.

Asuntojen ikkunat on poistettu, elämät siirretty huoneista toisaalle. Aamun valo siivilöityy rakennuksen läpi.

Asuin joskus talossa joka oli määrä purkaa, mutta kukaan ei tarkalleen tiennyt milloin. Kerran postiluukusta tipahti paperi jonka mukaan purkutyöt alkaisivat aikaisintaan puolentoista vuoden päästä. Pian paperin saapumisen jälkeen muutin pois. Talo on edelleen pystyssä. Rakastin sitä asuntoa.

 

Laura

Naiset rannassa

comments 6
ajattelen / Elämä

Istuskelen penkeillä enemmän kuin ennen.

Järvi on herännyt. Kuin joku olisi yötä vasten kuorinut pintajännitteen yhdellä varovaisella repäisyllä. Kimmeltää. Ajattelen naista joka käveli toissatalvena syvyyksiin ja löytyi vasta keväällä näihin aikoihin. Jostain syystä ajattelen naista usein. Matkaa järvelle. Joulukuista iltaa. Metsittynyttä rantaviivaa. Ensimmäistä kastunutta askelta. Uppoamista. Pimeyttä, kylmää, jään alla raskaana liikkuvaa vettä. Eniten ajattelen epäröintiä, oliko sitä.

Joku kikattaa lähellä. Viereisen puun runkoa vasten istuu kaksi pientä tyttöä. Toinen tytöistä ottaa kömpelösti pois kengän, sitten toisen. Katsahtaa ympärilleen. Uskalluksestaan voitonriemuisena riisuu sukat. Painaa paljaan jalkapohjan koleaa nurmikkoa vasten, kasvoillaan varovaisen voitokas ilme. Tässä keväässä on lisääntyvän valon mukana puhjennutta pelkoa. Ei voi olla varma mitä varoa. Ei kai kuitenkaan aivan kaikkea.

 

Laura

 

Keuhko

comments 4
Elämä / kirjoittaminen

Keinujen vierestä löytyi luumunvioletti linnun keuhko. Otin sen käteeni ja tein kissankieppejä päiväkodin tyhjällä pihalla. Kuolema kiehtoi minua, sen vääjäämättömyys ja ympärille kiedottu hiljaisuus. Jokin ihmisten tavassa väistellä aihetta sai minut etsiytymään vimmaisesti sen äärelle. Kuorin lapsen vilpittömyydellä vuosien kerrostamaa hiljaisuutta, raotin sitä, esitin keittiön nurkasta kysymyksiä asioista joista oli jo päästetty irti. Katonrajassa viipyili muistoja joissa en ollut läsnä, aikaa johon en ylettänyt. Lyhyistä vastauksista oli pääteltävissä, että nyt ei ollut hyvä hetki.

Moottoritien varteen rypistyneet autot yllättivät aina. Välkkyvien valojen lähestyessä etupenkin äänenpaino vaihtui äkisti yritteliääksi; keskustelu vaihtoi suuntaa, uusia kysymyksiä esitettiin. He yrittivät suojella minua. Etten katsoisi. Sireenit, tuoreen hädän ja heinäkuisen ilta-auringon siristämät silmät. Kaarelle taipunut lasimurska. En osannut kääntää katsetta pois, katsoin takapenkiltä suoraan kohti.

Kuolleiden muistoja säilytettiin korkealla, lasten ulottumattomissa ja unohdettavissa. Korurasiassa lepääviä sormuksia ja rintaneuloja sai pitää kädessään vain luvalla, vain hetken, katsoa ja laittaa sitten takaisin paikoilleen. Kuin niissä olisi ollut jotain tarttuvaa tai kosketuksesta katoavaa.

Kerran otin korurasian salaa ja kumosin sen sängylle. Istuin sängyllä seurassa josta tiesin vain sormuksen sisäkaarteeseen kaiverretut nimet. Muistin miltä he olivat näyttäneet, hymyilivätkö kameralle käskystä vai vaivatta. Sellaisen kyllä tunnistaa.

Havahduin outoon varastamisen tunteeseen. Keräsin korut yksitellen takaisin rasiaan ja vein takaisin vitriiniin.

 

Laura

 

 

 

Suden kevät

comment 1
ajattelen / Elämä

 

Valon venyttämiä, ikuisuudelta tuntuvia iltapäiviä.

Ajatuksia jotka eivät löydä loppuaan, kysymyksiä jotka jäävät laiskana kiertämään ilmaan uurtuvaa kehää. Palaavat illalla ohuesti reunoiltaan hioutuneina. Muuttumattomina.

Haluaisin huutaa korttelin keskellä vain kuullakseni kuinka terävänä ääni kaikuu. Sanat säilyttävät hiljaisuudessa tarkan muotonsa tavallista kauemmin, kimpoilevat suljetuista ovista.

Halkaisemme huomisen ja kevään ja juhannuksen irti, siirrämme sivuun. Luovumme futuurista. Emme siksi ettei sitä enää olisi, vaan siksi ettemme yletä siihen.

Puhe ja ajatukset taipuvat konditionaaliin.

Mitä tekisin jos voisin tai saisin.

Piipahtaisin ostamassa tulppaaneja.

Nousisin junaan.

Nostaisin maljan.

Ojentaisin jotain tippunutta.

Haaveilemme elämästä joka meillä juuri äsken vielä oli. Emme pitkittyneestä kesäromanssista tai halvasta yksiöstä. Jostain toissaviikkoisesta.

Kaupungin ääni on madaltunut, muutunut entistä vaikeammin erotettavaksi. Mutta se ei katoa. On asioita jotka eivät vain voi lakata olemasta. Asioita joiden loppua on mahdotonta kuvitella. Kaupungit. Niistä nouseva kohina.

Autiot kadut. Oletko koskaan kävellyt läpi keskustan myöhään jouluaattoiltana? Juhannuspäivän aamulla? Minkä tahansa tiistain vastaisena aamuyönä? Kaupunki on parhaimmillaan juuri silloin. Rauhaan jätettynä. Emme vain ole ennen olleet näkemässä.

 

Laura

 

Täältä tänne

comments 2
ajattelen / Elämä

Arjen ääriviivat kapenevat päivä päivältä, tulevat lähemmäs, rajaavat pois ensin yksittäisiä asioita, ajatuksia. Sitten kokonaisuuksia. Kevään.

Juhlat peruuntuvat. Matkat. Puheeseen pesiytyy ehtolauseita. Ensin ne lisätään keskusteluiden loppuun, hajamielisesti, varmuuden vuoksi. Kolme päivää myöhemmin ehto rytmittää jokaista alkavaa ajatusta. Tulevaisuus alistuu nykyhetkelle ja me suljemme ovet. Aika halkeaa.

Kaikki hiljenee, tyhjenee. Pysähtyy.

Aurinko paistaa ja me katsomme sitä ikkunoiden läpi.

Vedet Venetsian kanavissa kirkastuvat.

En ole varma olemmeko ahdistuneempia pandemiasta vai siitä ettemme ole vapaita.

Ei ole vapaa-aikaa. On vain aikaa.

Lasken appelsiineja.

Valo kiertää huoneet läpi.

 

Laura

 

Hapetta

Jätä kommentti
Elämä

Iltapäivisin koulusta päästyäni juoksin kotiin jotta saisin olla hetken aikaa yksin.

Kävin kyljelleni sängylle, auringon lämmittämään kohtaan. Katsoin kellosta aikaa. En koskaan aloittanut kesken minuutin. Aloitin aina nollanollasta.

57, 58, 59,

Vedin keuhkot täyteen ilmaan ja pidätin.

Sekunnit kertyivät verkkaisesti toistensa päälle, katkoviiva muutti muotoaan tahdissa.

26, 27, 28,

Kerrostalojen seinissä kaikui läheiseltä työmaalta kantautuva äänimerkki. Pahaenteisesti tihenevä piippaus päättyi matalaan, mitäänsanomattomaan jylinään. Hiljaisuus.

59, 01, 02,

Aurinko hävisi pilven taakse. Valokulmio katosi alavartalon päältä kuin veteen laskettu hattara.

Paine kasvoi silmien takana ja keuhkoissa. Suljin silmäni ja kuvittelin olevani veden alla.

Tiesin ettei hengitystään saanut pidättää. Aivosolut alkoivat tehdä kuolemaa kuulemma yllättävän nopeasti. Tunnustelin silmäluomien päälle laskeutunutta hämärää ja arvioin että jotain oli ehtinyt varmasti jo kuolla. En tuntenut mitään. Makasin luunvalkoisella päiväpeitolla ja pitkitin riskiä.

Rintakehän liikkumattomuudessa ei ollut mitään väkinäistä. Pidättely ei tuntunut pidättelyltä. Kuin kehoni olisi luotu elämään ilman happea. Tunnistin tämän rauhan, aivojen keinotekoisen tavan rauhoitella panikoivaa hermostoa; sitä seurasi aina välitön tarve vetää henkeä.

33, 34, 35,

Avasin silmät ja tuijotin herätyskellon sinistä marmoria jäljittelevää pintaa. Oliko sinistä marmoria olemassa? En ollut nähnyt kuin valkoista.

Korvien kohina sekottui voimistuvaan sirinään. Kasvoja kuumotti. Jokainen sekunti venytti voitontunnetta. Näkökentän laitamilla sykki.

Pilvet siirtyivät, alkusyksyn valo tulvi jälleen sisään. Suunnikas ilmestyi sängyn päälle kuin sytytettynä.

Puhalsin ulos.

 

Laura

Mykkyydestä

comments 2
Elämä

On vuoden ensimmäinen päivä ja olen täällä. En luvatakseni turhia, en sanoakseni mitään vallankumouksellista. Vuoden ensimmäisiin päiviin liittyy hiljaista idealismia josta minäkin haluan osani, josta käsin tätä kirjoitan.

Luulen että jotain on tapahtumassa täällä, blogimaailmassa. Jokin on muuttumassa, taittumaisillaan kohti loppuaan ehkä. En osaa sanoa. Kaikki kytkeytyy kuvitteelliseen henkilökohtaiseen, ajatukset, puheenaiheet ja elämäntilanteet kiertävät alati tiivistyvää kehää.

Keskustelu vaimentuu. Yllätyn yhä harvemmin.

Kuinka kauan jaksamme lukea kuratoitua kuvausta jonkun toisen elämästä? Kuinka kauan jaksamme nostella maljoja uusille tavaroille ja palveluille?

En usko että kauan. Voin olla väärässä. Tavallaan toivon että olen. Ehkä tulee vielä aika jolloin keskustelu on tärkeämpää kuin katselu.

Tämä on yksi syy sille miksi tämäkin paikka on hiljennyt. En enää tiedä onko tämä, blogi, oikea areena, oikea osoite puhua.

Hiljaisuudelle on muitakin syitä – tietysti. Kuten viimeisten vuosien ajan kaikessa kirjoittamassani seurannut outo kaiku, haju, kipu, joka ylsi jokaiseen tekstiin, läikkyi kaikkialle, sai kaiken kuulostamaan väkinäiseltä. Käärin tekstit huomaamattani vieraaseen viitekehykseen, jota muut eivät välttämättä huomanneet, mutta jonka tunnistin aina viimeistään seuraavana päivänä palatessani teksin äärelle. Teksti kuoli yötä vasten.

Kirjoittamisesta tuli yliharkittua, väistelevää ja sovinnaista. Näennäisen epäsuoraa.

Alkukesästä tietokoneeni sammui eikä enää käynnistynyt. Lähivuosien kuvat, tekstit ja dokumentit jäivät pimeyteen ja katosivat sinne. Tuijotin mykkänä pysyttelevää ruutua, painelin virtanappia ja olin naurettavan helpottunut.

Tietokone on edelleen pöydällä johon sen silloin jätin. Sen päälle on kerääntynyt sanomalehtiä, papereita, muutama koru.

Haluaisin lopettaa tämän kertomalla että ehkä jokin on nyt toisin. Ehkä olen löytänyt jotain. Ehkä olen. Mutta en ole naiivi: olen sanonut tämänkin monta kertaa. Tämäkin on jo sanottu.

 

Laura

Juhlissa

comment 1
ajattelen / Elämä

juhlissa

 

Valot syttyvät ennen neljää. Ilta juoksee tottuneesti vastaan. Kuin joku kupertaisi kätensä kuukausiksi kaupungin ylle.

On noin kuukausi jouluaattoon.

Juhlissa joku nojautuu lähemmäs ja kuiskaa salaisuuden jonka painoa on vaikea arvioida.

Tanssilattian reunalla puolituttu pysäyttää kertoakseen miten ihana olen. Vastaan kiitos samoin, vaikken tunne häntä.

Pyöreän pöydän toisella puolen joku pohtii sangriakannun tilaamista. Minä mietin lähtemistä.

Puhe hidastuu. Keskustelu kiertää itsensä ympäri yhä uudelleen ja uudelleen.

Joku käyttää puhuessaan liikaa lainausmerkkejä.

Joku pyytää jäämään. Lupaan tulla takaisin.

En tietenkään tule.

Kadulla on kolme murskaantunutta joulukoristetta, märkä asfaltti ja keskiyön kakofonia.

Tuntemattomassa eteisessä ripustan avaimet naulaan ja kysyn pärjäätkö varmasti.

Hän nyökkää.

 

Laura

Kuinka unohtaa marraskuu

comments 4
ajattelen / Elämä

Ennen ajattelin, että marraskuussa on aika levätä ja horrostaa, käpertyä itseensä ja olla vaatimatta maailmalta mitään. Antautua tihenevälle pimeälle, luopua vastarinnasta ja antaa pimeän nielaista. Uskoa ensilumeen. Tarkentaa katseensa mustuutta puhkoviin värivaloihin ja pyrkiä parhaansa mukaan välttelemään ajatusta siitä, että kaikki tämä on vasta alkua. Että olemme vasta pimeän suulla.

Pari vuotta sitten tein ihmiskokeen ja ajastin vuoden suurimman ja tärkeimmän projektin marraskuulle. Vastoin kaikkia odotuksia, se oli menestys.

Kun vuoden lopun voi jo kurottamalla tuntea, otan kalenterin käteen ja hoidan kaiken kuntoon. Viivaan yli kuolleena syntyneet, omaan optimismiinsa tukehtuneet lupaukset (venyttele iltaisin, kirjoita kortteja, soittele enemmän) ja keskityn hallittaviin. Ehkä vuosien yrittämisen jälkeen voisin myöntää itselleni, ettei minusta koskaan tule venyttelijää.

Suurimman osan vuodesta kaikki elämässäni on vähän levällään, vähän epävarmaa. Hedonistinen perusluonteeni on tehnyt minusta erinomaisen asioidenvälttelijän. Suurimman osan vuodesta vakuuttelen itselleni että ehdin kyllä myöhemminkin. Vuoden viimeisillä viikoilla havahdun ja pakkaan kaiken kokoon. Kuin muuttaisin kiireellä seuraavaan vuoteen.

Olen tehnyt lähivuosien marraskuista aikaansaamisen taidetta. Olen remontoinut huoneita ja kirjoittanut kandini vuoden pimeimpään aikaan. Tässä marraskuussa suoritan opintoni vihdoin loppuun. Pieni muotoseikka antoi odottaa itseään kaksi vuotta. Nyt hoidan kaiken reilussa kuukaudessa pois, heilautan kättä ja poistun paikalta.

Aivan kuin olisin kerännyt koko vuoden energiaa näitä viikkoja varten.

Ehkä olenkin.

 

Laura

Minuuttien vuosi

comments 4
ajattelen / Elämä

Processed with VSCO with b5 preset

 

Kävelen kiireessä iltojen läpi. Askelissa on levoton tahti, leikkaan risteysten yli kotiin. Jätän vastaamatta puheluihin, juoksen punaisia päin, tahallani mutta en pahalla.

Aikaisemmin ajattelin ajanlaskun olevan ihmisen keinotekoinen salajuoni oman historiansa mystifioimiseksi, tapa alleviivata olematonta kontrolliamme asioiden kulkuun. Olen suhtautunut aikaan kuin mihin tahansa ihmisen keksintöön; piirrämme ääriviivat vuosille ja vuorokausille, pilkomme ne osiin ja ripottelemme tarinamme sopiviin kohtiin.

Nyt en enää tiedä mitä ajatella. Tiedän vain sen, etten malttaisi odottaa vuoden vaihtuvan.

Tämän piti olla vuosien vuosi.

Se ei varsinaisesti ollut sitä.

Ajattelin maalailevani suuria linjoja uusiksi, tekeväni kaarevia u-käännöksiä niin monta että niistä muodostuisi symmetrinen kukka. Sen sijaan kuljin luotisuoraan alusta loppuun.

Tämä oli hetkien vuosi. Paikka paikoin kirvelevä ja haikea, loppua kohden kasvava, ilon laajentama. En haluaisi käyttää mosaiikki-vertausta, mutten keksi parempaakaan. Vuosi oli pullollaan pieniä, toisistaan irrallisia hetkiä ja tunteita. Ei kokonaiskuvaa, ei ehjää tarinaa, vain ohikiitäneitä kelluvia minuutteja.

 

Helmikuun pysähtynyt valo, luovuttamaisillaan oleva kylmyys.

Ilta pienen kaksion pöydän ääressä. Taustalla keskustelua pehmeästi puhkovat laulunsanat. Kesken kaiken, yhtäkkiä, syvältä nouseva pidättelemätön itku.

Katkeamattomat naurukohtaukset suihkussa. (Nauran nykyään usein suihkussa.)

Lissabonin kirkas aurinko, liukkaat kadut, valtameren äkkikylmyys. Laitakaupungin korttelista löytynyt ravintola, painavat marmoriset pöydät, ikkunan ulkopuolella tihenevä lämmin hämärä.

Maaliskuussa saapunut asukas, asunnon huoneissa tiikerin lailla hiipivä pieni hahmo.

Alkukesän loputon väsymys. Kireälle kiertyneet viikot, toisiinsa sotkeentuneet kuukaudet, ohueksi kuluneet unet. Lopulta lääkärin pitkä, lämmin katse.

Pääskysten paluu. Sisäpihan sointi. Pitkittyneet sateet, lämpimän kostean ympäröimät viikot.

Aikaiset, kirpeät aamut maauimalassa. Höyryävä vesi heräävien kortteleiden keskellä. Keskenään kisailevat uimavalvojat, kiinnostuneempia toisistaan kuin kenenkään pelastamisesta.

Viileät varpaat kylkiluilla. Selkään piirretyt sanat.

Juhannuksen toisteiset unet. Keräämättä jääneet kukat.

Kirjan alku. Kahden kuukauden katkeamaton ajatus ja vimma.

Kesän kuumin päivä. Hikinen ilo ja helpotus, värikkäitä kukkia hiuksissa, hääparin silmissä aaltoileva vesi. Maanalaisen baarin tanssilattia, kuin valaan nielu.

Elokuun tuulen nostattamat aallot kallioilla. Ihmisten peittelemätön riemu järvenpinnan notkoissa.

Pääskysten lähtö. Läpi kesän kestäneen karnevaalin eleetön päätös, syyskuisen aamun hiljaisuus, autiona herännyt taivas.

Olohuoneeseen kannetut pitkät pöydät, lakanat pöytäliinoina, kynttilät, syleissä kiertävät lapset, shampanja. Yön puolelle venyvät keskustelut. Syliin vedeyt polvet.

Lentokentän lähtöportilla soiva puhelin. Särkynyt ääni, juuri puhjennut suru. Katoava hetki sanojen ja ymmärryksen välillä. Hiljaisuuden saartamat minuutit.

Lokakuisen yötaivaan valkoiset lokit. Pimeyteen nukahtanut kaupunki. Aina yhtä unelias Hammareninkatu.

Ensimmäinen pakkasaamu. Liikenneympyrän yli matalalla lentävät joutsenet.

Ilta kaksin. Ilmaan piirretyt suunnitelmat, kurotus ajan yli jonnekin josta ei tiedä.

 

 

Laura