Toinen hiljaisuus

comments 10
ajattelen / Elämä / Kirjallisuus / kirjoittaminen / Suhteet

En tiedä mistä aloittaisin, enkä varsinkaan mihin lopettaisin. Tämä on henkilökohtainen teksti. Tämän lähemmäs päiväkirjaa en pääse.

Jatkan taas kirjoittamisesta. (Ymmärrän päivä päivältä paremmin miksi niin moni kirjailija käsittelee kirjoittamista teoksissaan. Kirjoittaminen on olemista, ja oleminen on problemaattista.)

Aivojen takaosassa kohisee. Siellä soi kappale jota en muista koskaan kuulleeni. Hyräilen laulua ja puren poskihampaita huomaamattani yhteen. Herään aamuihin irvistäen.

Jotta voin jatkaa kirjoittamista, minun on pysähdyttävä kivun äärelle ja käärittävä se auki. Mietin miksi palaan tänne. Miten olen palannut tänne jo kuusi vuotta. Ei ole päiväkirjoja, papereita, tarinoita, dokumentteja. Ei tekstejä tai muistoja joihin palata. On kymmeniä tyhjiä muistikirjoja. Blogi on ensimmäinen ja ainoa säilynyt todiste siitä että kirjoitan. Sen myötä ympärilleni on kerääntynyt ihmisiä jotka ovat kirjoittaneet aina. Tienneet aina, lukeneet, aina. Nykyisyyttämme yhdistää moni asia, mutta halun historia erottaa meidät lähes poikkeuksetta. Kirjoittamisellani ei ole historiaa tai aikahorisonttia. Minulla ei ole tarinaa tytöstä joka katosi kesälomilla kirjojen maailmaan, kirjoitti itsensä uudelleen, tehtaili paperille rinnakkaistodellisuuksia.

Minulla on tarina tytöstä joka tykkäsi maata hiljaa aloillaan ja esitti reippaampaa kuin oli.

Luin ensimmäisen kirjan 20-vuotiaana. En tiedä ryövärintyttäristä, pepeistä, eemeleistä, muumeista, vihervaaran annoista tai neitietsivistä. Kävin kirjastossa vain koska pidin sen keskellä pulputtavasta suihkulähteestä.

Lapsena leikkini kestivät tunteja ja päiviä, ajatukseni, huoleni ja pelkoni venyivät vuosien mittaisiksi. Istuin huoneiden reunamilla, ja joku huolestui aina. Tuli lopulta luo ja työnsi päättäväisesti lapojen välistä kohti keskipistettä. Aloin piirtää, koska sillä tavalla sain olla rauhassa. Piirsin paljon. Ja kun viikonloppuisin näin tilaisuuteni tulleen, puin sandaalit ja juoksin lauantaiaamun hiljentämälle pihalle. Kuljin viileässä rappukäytävässä hiljaa ja toivoin ettei kukaan heräisi. Keinuin helteisessä aamussa ja petyin, kun piha alkoi täyttyä.

Opettaja kirjoitti vihkoon ”Lapsi on luova.” Luovuus oli jotain ylimääräistä, hyvää tuuria, jotain josta sain iloa silloinkin, kun mikään muu ei voinut sitä tarjota. Mutta se ei ollut näkökulma jolle itseään rakentaa. Oli löydettävä jokin muu syy olla, jokin muu jossa olla hyvä. Istuin opinto-ohjaajan valoisassa kulmahuoneessa ja toivoin että hän kertoisi minulle mihin mennä. Minusta piti tulla sairaanhoitaja, pappi tai tuomari. Diplomaattinen luonteeni sopi sellaiseen hyvin.

Näsinneula kohosi mummolan huoneen ikkunan edessä. Kirjoitin pyynnöstä runoja työväenopiston ranskankurssin monisteiden puhtaille puolille ja luin niitä kohteliaisuudesta ääneen olohuoneen iltahämärässä. Lopetettuani yritin etsiä mummon ja papan katseista pettymystä, yllätystä, huvittuneisuutta, mitä tahansa. He istuivat plyysisohvalla hiljaa. Sekunnit laajenivat niin pitkiksi, että luulin etteivät he tunnistaneet runon loppuneen. Vaihtelin painoa jalalta toiselle ja kun he puhkesivat kehumaan, en uskonut sanaakaan. Hiljaisuus oli ollut liian pitkä.

Seuraavana päivänä mummo lähti papereiden kanssa kirjastoon ja monisti runojani. Minä ajattelin että niin mummot tekevät. Saimme kopioita kotiin. Piirsin papereiden puhtaille puolille ja heitin sitten roskiin. Valehtelen että runot ovat edelleen tallessa.

En kirjoittanut runoja viiteentoista vuoteen. En kirjoittanut mitään viiteentoista vuoteen.

Kun lyriikan opettajani luki runojani kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hän sanoi niiden olevan julkaisuvalmiita. Pysähtyi kohdalleni ja kysyi että ymmärränkö. Kiitin palautteesta ja lopetin opinnot. Kehut haihtuivat iholta kuin lämpö.

Yritän ymmärtää kaikkea tätä. Miksi kaikki se valui minusta pois?

Haluaisin kirjoittaa luottamuksesta. Taputuksista olalle. Pöydän yli ojetuneista käsistä. Mutta minulla ei ole sellaisia tarinoita. Minulla on tarinoita mykkyydestä.

Kirjoittaminen on uudenlaista hiljaisuutta.

Suvussa on paljon onnellisiksi oppineita, jotka eivät koskaan tehneet kuten olisivat halunneet. Ja kun joku sitten tekee, tulee hän tahtomattaan rikkoneeksi itsensä kieltämisen kaavan. Se mikä oli etukäteen unohdettua, yhdessä sivuutettua, onkin äkisti jotain käden ulottuvilla olevaa. Joku ottaa sen. Eikä meillä ole enää puhuttavaa.

 

Laura

Surun kesyttäjä

Jätä kommentti
ajattelen / Elämä

Albumin kuvien reunoilla seisoi naisia joista kukaan ei oikein osannut sanoa. Kun osoitin naisia yksitellen, heistä muistettiin vain elämänmittainen suru. He kiehtoivat minua, naiset joilla ei ollut aikomustakaan etsiä syitä kohtalosta tai tehdä vastarintaa sille. Surusta tuli heille luonteenpiirre, kuin päättäväisyys tai ilo. He tuntuivat kantavan tuntematonta taakkaansa yllättävän kevyesti; hymyilivät hääkuvien takariveissä, kasvoillaan luutunutta aikaa.

Kun jokin puhkaistaan äkisti, repeämästä pulppuaa asioita kauan, vielä silloinkin, kun muut ovat pysähdykseltään jatkaneet. Ja lopulta, määrittelemättömän ajan päästä, kun elämä on kiertänyt itsensä ympäri, jäljelle jää lähes näkymätön kohouma.

Tuore suru on lämmintä ja liikkuvaa, vanhassa surussa on jotain pinttynyttä, itseaiheutettua pysähtyneisyyttä. Se sisältää päätöksen jäädä.

Mutta se on myös kaunista.

Kun surua katsoo tarpeeksi kauan läheltä kohti, se taipuu. Mukautuu elämän muotoihin, mahtuu sinne. Tekee tilaa eikä enää yllätä. Muuttuu kaikennielevästä kumppaniksi. Kiinnittyy aikoihin, paikkoihin ja ihmisiin, kulkee kysymättä mukana kaikkialle,  kuin perintökalusto tai kissa joka ei suostu kuolemaan.

Vaihtaa nimensä lohduksi.

Ja sitten muuttuu lähes huomaamattomaksi. Kohoumaksi, painaumaksi, aavistuksen tummemmaksi kohdaksi, pieneksi tauoksi lauseiden välillä. Sen voi ohimennen näyttää niin halutessaan, ilman tarvetta pysähtyä sen äärelle kysymään. Ja ihmiset vastaavat että no mä mietinkin että.

 

Laura

 

 

Kirjoittamisesta ja rajoista

comments 4
ajattelen / Elämä / kirjoittaminen

Olen pyöritellyt kysymyksiä ja ajatuksia jotka tuntuvat pulpahtavan pintaan joka ikinen kevät. En tiedä miksi tai miten lisääntyvä valon määrä korreloi itsemäärittelyn tarpeeni kanssa, mutta jokin yhteys näillä on. Talven jäljiltä ääriviivat on ikään kuin piirrettävä uudelleen, kun lumi ei enää peitä.

Palaan kysymyksiin kirjoittamisesta sekä siitä mikä on totta.

On tehtävä selväksi itselleni – ja muille – että tämä kaikki on ja ei ole totta. Tulkintaa, yksipuolista, minun näkemääni sekä paljon sellaista jota olisin voinut tai halunnut nähdä. Kerron tytöistä joita en koskaan nähnyt. Kerron hautajaisvieraista ja matkasta tuntemattoman hautajaisiin, ja kaikki se on totta. (Totta siinä määrin kuin mikään yhden ihmisen kertomana voi olla.)

Kunhan kirjoitat.

Kirjoittaminen ei ole koskaan kohdallani ollut yksinkertaista tai edes hauskaa. Nautinnollista, kyllä, mutta ei hauskaa.

En tee tätä kenellekään – en teille tai itselleni. En kirjoita muistaakseni palasia tästä ajasta tai säilyttääkseni jotain. Faktan ja fiktion sekoittuessa haluan olla täsmällisen tietoinen siitä, mihin itse teksteissäni sijoitun. Olenko kertoja vai se kenestä kerrotaan.

Olen päivittäin kiitollinen siitä sattumasta että kirjoitin hetken mielijohteesta ensimmäisen julkisen tekstini kuusi vuotta sitten, ja että ihmiset – ehkä joku teistäkin – löysivät sen. Olen kiitollinen siitä pyyteettömyydestä jota lukijat ovat vuosien varrella osoittaneet kirjoittamaani kohtaan. Se on harvinaista ja äärettömän arvokasta.

Kirjoittamiselleni ei ole yksittäistä syytä tai tavoitetta, paitsi tykyttävä pakontunne jota pystyy pakoilemaan yllättävän pitkään niin halutessaan. Mutta kuten ihmisen on pakko juoda välillä vettä, minun on välillä kirjoitettava. Silloin tulen tänne. En tee tätä ymmärtääkseni jotain tai jäsentääkseni ajatuksiani, varsinkaan elämääni. Elämälläni on hyvin vähän tekemistä näiden rivien kanssa.

Mutta meneillään on projekti jolla päinvastoin on paljon tekemistä elämäni kanssa.

Kirjoitan kirjaa. Tarinasta jota olen systemaattisesti väistellyt, aiheesta josta en ole koskaan kirjoittanut tai puhunut julkisesti ääneen. Enkä tiedä tulenko puhumaan, haluanko edes. Tiedän ainoastaan että minun on kirjoitettava tämä. Olen vuosien varrella kieltäytynyt aihetta sivuavista lehtihaastatteluista ja podcast-kutsuista, koska en ole ollut valmis.

Tullaanko kirjaa koskaan julkaisemaan? En osaa sanoa. En rehellisesti tiedä mitä ajatella sellaisesta. Minulla on tarina jonka haluan vain kirjoittaa ulos itsestäni ja sitten jatkaa elämääni. On helpompaa kirjoittaa yksittäinen kansien rajaama teos, kuin sytytellä pieniä keskusteluita sinne tänne, tänne.

Miten tämä pitäisi päättää? Lupauksella? Koko kokonaisuuden tiivistävällä toteamuksella? Sanavarastoni on kevään jäljiltä tyhjä. Luulen etten ole ainoa.

Se siitä. Toivottavasti voitte hyvin.

 

Laura

 

 

Tammelan puistokatu

Jätä kommentti
ajattelen / Elämä

Kaupungin keskustassa puretaan taloa. Pihdit pilkkovat työläästi betonisten parvekkeiden seiniä kuin paksua paperia. Parvekkeet irtoavat puolikkaina laatikkoina vaivattoman näköisesti, mikä saa epäilemään talojen kestävyyttä ylipäänsä.

Ihmiset pysähtyvät risteyksen reunoille katsomaan. Talo on ruma ja sieluton, mutta se on ollut siinä aina. On mahdotonta kuvitella maisemaa ilman sitä.

Kaikki ovat hiljaa. Ihmiset hymyilevät, en tiedä mille. Jaetulle hetkelle kai. Toisilleen tuntemattomat täplittävät kadun harvakseltaan. Joku jatkaa matkaa, joku tulee tilalle, kuin hetkeen sidotusta sopimuksesta. Lähtijöiden ja tulijoiden virta on tasainen, ihmisten lukumäärä tuntuu pysyttelevän samana.

Puolikas parvekelasi tippuu painottoman oloisena ääntä pitämättä.

Asuntojen ikkunat on poistettu, elämät siirretty huoneista toisaalle. Aamun valo siivilöityy rakennuksen läpi.

Asuin joskus talossa joka oli määrä purkaa, mutta kukaan ei tarkalleen tiennyt milloin. Kerran postiluukusta tipahti paperi jonka mukaan purkutyöt alkaisivat aikaisintaan puolentoista vuoden päästä. Pian paperin saapumisen jälkeen muutin pois. Talo on edelleen pystyssä. Rakastin sitä asuntoa.

 

Laura

Naiset rannassa

comments 7
ajattelen / Elämä

Istuskelen penkeillä enemmän kuin ennen.

Järvi on herännyt. Kuin joku olisi yötä vasten kuorinut pintajännitteen yhdellä varovaisella repäisyllä. Kimmeltää. Ajattelen naista joka käveli toissatalvena syvyyksiin ja löytyi vasta keväällä näihin aikoihin. Jostain syystä ajattelen naista usein. Matkaa järvelle. Joulukuista iltaa. Metsittynyttä rantaviivaa. Ensimmäistä kastunutta askelta. Uppoamista. Pimeyttä, kylmää, jään alla raskaana liikkuvaa vettä. Eniten ajattelen epäröintiä, oliko sitä.

Joku kikattaa lähellä. Viereisen puun runkoa vasten istuu kaksi pientä tyttöä. Toinen tytöistä ottaa kömpelösti pois kengän, sitten toisen. Katsahtaa ympärilleen. Uskalluksestaan voitonriemuisena riisuu sukat. Painaa paljaan jalkapohjan koleaa nurmikkoa vasten, kasvoillaan varovaisen voitokas ilme. Tässä keväässä on lisääntyvän valon mukana puhjennutta pelkoa. Ei voi olla varma mitä varoa. Ei kai kuitenkaan aivan kaikkea.

 

Laura

 

Keuhko

comments 4
Elämä / kirjoittaminen

Keinujen vierestä löytyi luumunvioletti linnun keuhko. Otin sen käteeni ja tein kissankieppejä päiväkodin tyhjällä pihalla. Kuolema kiehtoi minua, sen vääjäämättömyys ja ympärille kiedottu hiljaisuus. Jokin ihmisten tavassa väistellä aihetta sai minut etsiytymään vimmaisesti sen äärelle. Kuorin lapsen vilpittömyydellä vuosien kerrostamaa hiljaisuutta, raotin sitä, esitin keittiön nurkasta kysymyksiä asioista joista oli jo päästetty irti. Katonrajassa viipyili muistoja joissa en ollut läsnä, aikaa johon en ylettänyt. Lyhyistä vastauksista oli pääteltävissä, että nyt ei ollut hyvä hetki.

Moottoritien varteen rypistyneet autot yllättivät aina. Välkkyvien valojen lähestyessä etupenkin äänenpaino vaihtui äkisti yritteliääksi; keskustelu vaihtoi suuntaa, uusia kysymyksiä esitettiin. He yrittivät suojella minua. Etten katsoisi. Sireenit, tuoreen hädän ja heinäkuisen ilta-auringon siristämät silmät. Kaarelle taipunut lasimurska. En osannut kääntää katsetta pois, katsoin takapenkiltä suoraan kohti.

Kuolleiden muistoja säilytettiin korkealla, lasten ulottumattomissa ja unohdettavissa. Korurasiassa lepääviä sormuksia ja rintaneuloja sai pitää kädessään vain luvalla, vain hetken, katsoa ja laittaa sitten takaisin paikoilleen. Kuin niissä olisi ollut jotain tarttuvaa tai kosketuksesta katoavaa.

Kerran otin korurasian salaa ja kumosin sen sängylle. Istuin sängyllä seurassa josta tiesin vain sormuksen sisäkaarteeseen kaiverretut nimet. Muistin miltä he olivat näyttäneet, hymyilivätkö kameralle käskystä vai vaivatta. Sellaisen kyllä tunnistaa.

Havahduin outoon varastamisen tunteeseen. Keräsin korut yksitellen takaisin rasiaan ja vein takaisin vitriiniin.

 

Laura

 

 

 

Suden kevät

comment 1
ajattelen / Elämä

 

Valon venyttämiä, ikuisuudelta tuntuvia iltapäiviä.

Ajatuksia jotka eivät löydä loppuaan, kysymyksiä jotka jäävät laiskana kiertämään ilmaan uurtuvaa kehää. Palaavat illalla ohuesti reunoiltaan hioutuneina. Muuttumattomina.

Haluaisin huutaa korttelin keskellä vain kuullakseni kuinka terävänä ääni kaikuu. Sanat säilyttävät hiljaisuudessa tarkan muotonsa tavallista kauemmin, kimpoilevat suljetuista ovista.

Halkaisemme huomisen ja kevään ja juhannuksen irti, siirrämme sivuun. Luovumme futuurista. Emme siksi ettei sitä enää olisi, vaan siksi ettemme yletä siihen.

Puhe ja ajatukset taipuvat konditionaaliin.

Mitä tekisin jos voisin tai saisin.

Piipahtaisin ostamassa tulppaaneja.

Nousisin junaan.

Nostaisin maljan.

Ojentaisin jotain tippunutta.

Haaveilemme elämästä joka meillä juuri äsken vielä oli. Emme pitkittyneestä kesäromanssista tai halvasta yksiöstä. Jostain toissaviikkoisesta.

Kaupungin ääni on madaltunut, muutunut entistä vaikeammin erotettavaksi. Mutta se ei katoa. On asioita jotka eivät vain voi lakata olemasta. Asioita joiden loppua on mahdotonta kuvitella. Kaupungit. Niistä nouseva kohina.

Autiot kadut. Oletko koskaan kävellyt läpi keskustan myöhään jouluaattoiltana? Juhannuspäivän aamulla? Minkä tahansa tiistain vastaisena aamuyönä? Kaupunki on parhaimmillaan juuri silloin. Rauhaan jätettynä. Emme vain ole ennen olleet näkemässä.

 

Laura

 

Täältä tänne

comments 2
ajattelen / Elämä

Arjen ääriviivat kapenevat päivä päivältä, tulevat lähemmäs, rajaavat pois ensin yksittäisiä asioita, ajatuksia. Sitten kokonaisuuksia. Kevään.

Juhlat peruuntuvat. Matkat. Puheeseen pesiytyy ehtolauseita. Ensin ne lisätään keskusteluiden loppuun, hajamielisesti, varmuuden vuoksi. Kolme päivää myöhemmin ehto rytmittää jokaista alkavaa ajatusta. Tulevaisuus alistuu nykyhetkelle ja me suljemme ovet. Aika halkeaa.

Kaikki hiljenee, tyhjenee. Pysähtyy.

Aurinko paistaa ja me katsomme sitä ikkunoiden läpi.

Vedet Venetsian kanavissa kirkastuvat.

En ole varma olemmeko ahdistuneempia pandemiasta vai siitä ettemme ole vapaita.

Ei ole vapaa-aikaa. On vain aikaa.

Lasken appelsiineja.

Valo kiertää huoneet läpi.

 

Laura

 

Hapetta

Jätä kommentti
Elämä

Iltapäivisin koulusta päästyäni juoksin kotiin jotta saisin olla hetken aikaa yksin.

Kävin kyljelleni sängylle, auringon lämmittämään kohtaan. Katsoin kellosta aikaa. En koskaan aloittanut kesken minuutin. Aloitin aina nollanollasta.

57, 58, 59,

Vedin keuhkot täyteen ilmaan ja pidätin.

Sekunnit kertyivät verkkaisesti toistensa päälle, katkoviiva muutti muotoaan tahdissa.

26, 27, 28,

Kerrostalojen seinissä kaikui läheiseltä työmaalta kantautuva äänimerkki. Pahaenteisesti tihenevä piippaus päättyi matalaan, mitäänsanomattomaan jylinään. Hiljaisuus.

59, 01, 02,

Aurinko hävisi pilven taakse. Valokulmio katosi alavartalon päältä kuin veteen laskettu hattara.

Paine kasvoi silmien takana ja keuhkoissa. Suljin silmäni ja kuvittelin olevani veden alla.

Tiesin ettei hengitystään saanut pidättää. Aivosolut alkoivat tehdä kuolemaa kuulemma yllättävän nopeasti. Tunnustelin silmäluomien päälle laskeutunutta hämärää ja arvioin että jotain oli ehtinyt varmasti jo kuolla. En tuntenut mitään. Makasin luunvalkoisella päiväpeitolla ja pitkitin riskiä.

Rintakehän liikkumattomuudessa ei ollut mitään väkinäistä. Pidättely ei tuntunut pidättelyltä. Kuin kehoni olisi luotu elämään ilman happea. Tunnistin tämän rauhan, aivojen keinotekoisen tavan rauhoitella panikoivaa hermostoa; sitä seurasi aina välitön tarve vetää henkeä.

33, 34, 35,

Avasin silmät ja tuijotin herätyskellon sinistä marmoria jäljittelevää pintaa. Oliko sinistä marmoria olemassa? En ollut nähnyt kuin valkoista.

Korvien kohina sekottui voimistuvaan sirinään. Kasvoja kuumotti. Jokainen sekunti venytti voitontunnetta. Näkökentän laitamilla sykki.

Pilvet siirtyivät, alkusyksyn valo tulvi jälleen sisään. Suunnikas ilmestyi sängyn päälle kuin sytytettynä.

Puhalsin ulos.

 

Laura

Mykkyydestä

comments 2
Elämä

On vuoden ensimmäinen päivä ja olen täällä. En luvatakseni turhia, en sanoakseni mitään vallankumouksellista. Vuoden ensimmäisiin päiviin liittyy hiljaista idealismia josta minäkin haluan osani, josta käsin tätä kirjoitan.

Luulen että jotain on tapahtumassa täällä, blogimaailmassa. Jokin on muuttumassa, taittumaisillaan kohti loppuaan ehkä. En osaa sanoa. Kaikki kytkeytyy kuvitteelliseen henkilökohtaiseen, ajatukset, puheenaiheet ja elämäntilanteet kiertävät alati tiivistyvää kehää.

Keskustelu vaimentuu. Yllätyn yhä harvemmin.

Kuinka kauan jaksamme lukea kuratoitua kuvausta jonkun toisen elämästä? Kuinka kauan jaksamme nostella maljoja uusille tavaroille ja palveluille?

En usko että kauan. Voin olla väärässä. Tavallaan toivon että olen. Ehkä tulee vielä aika jolloin keskustelu on tärkeämpää kuin katselu.

Tämä on yksi syy sille miksi tämäkin paikka on hiljennyt. En enää tiedä onko tämä, blogi, oikea areena, oikea osoite puhua.

Hiljaisuudelle on muitakin syitä – tietysti. Kuten viimeisten vuosien ajan kaikessa kirjoittamassani seurannut outo kaiku, haju, kipu, joka ylsi jokaiseen tekstiin, läikkyi kaikkialle, sai kaiken kuulostamaan väkinäiseltä. Käärin tekstit huomaamattani vieraaseen viitekehykseen, jota muut eivät välttämättä huomanneet, mutta jonka tunnistin aina viimeistään seuraavana päivänä palatessani teksin äärelle. Teksti kuoli yötä vasten.

Kirjoittamisesta tuli yliharkittua, väistelevää ja sovinnaista. Näennäisen epäsuoraa.

Alkukesästä tietokoneeni sammui eikä enää käynnistynyt. Lähivuosien kuvat, tekstit ja dokumentit jäivät pimeyteen ja katosivat sinne. Tuijotin mykkänä pysyttelevää ruutua, painelin virtanappia ja olin naurettavan helpottunut.

Tietokone on edelleen pöydällä johon sen silloin jätin. Sen päälle on kerääntynyt sanomalehtiä, papereita, muutama koru.

Haluaisin lopettaa tämän kertomalla että ehkä jokin on nyt toisin. Ehkä olen löytänyt jotain. Ehkä olen. Mutta en ole naiivi: olen sanonut tämänkin monta kertaa. Tämäkin on jo sanottu.

 

Laura