En tiedä mistä aloittaisin, enkä varsinkaan mihin lopettaisin. Tämä on henkilökohtainen teksti. Tämän lähemmäs päiväkirjaa en pääse.

Jatkan taas kirjoittamisesta. (Ymmärrän päivä päivältä paremmin miksi niin moni kirjailija käsittelee kirjoittamista teoksissaan. Kirjoittaminen on olemista, ja oleminen on problemaattista.)

Aivojen takaosassa kohisee. Siellä soi kappale jota en muista koskaan kuulleeni. Hyräilen laulua ja puren poskihampaita huomaamattani yhteen. Herään aamuihin irvistäen.

Jotta voin jatkaa kirjoittamista, minun on pysähdyttävä kivun äärelle ja käärittävä se auki. Mietin miksi palaan tänne. Miten olen palannut tänne jo kuusi vuotta. Ei ole päiväkirjoja, papereita, tarinoita, dokumentteja. Ei tekstejä tai muistoja joihin palata. On kymmeniä tyhjiä muistikirjoja. Blogi on ensimmäinen ja ainoa säilynyt todiste siitä että kirjoitan. Sen myötä ympärilleni on kerääntynyt ihmisiä jotka ovat kirjoittaneet aina. Tienneet aina, lukeneet, aina. Nykyisyyttämme yhdistää moni asia, mutta halun historia erottaa meidät lähes poikkeuksetta. Kirjoittamisellani ei ole historiaa tai aikahorisonttia. Minulla ei ole tarinaa tytöstä joka katosi kesälomilla kirjojen maailmaan, kirjoitti itsensä uudelleen, tehtaili paperille rinnakkaistodellisuuksia.

Minulla on tarina tytöstä joka tykkäsi maata hiljaa aloillaan ja esitti reippaampaa kuin oli.

Luin ensimmäisen kirjan 20-vuotiaana. En tiedä ryövärintyttäristä, pepeistä, eemeleistä, muumeista, vihervaaran annoista tai neitietsivistä. Kävin kirjastossa vain koska pidin sen keskellä pulputtavasta suihkulähteestä.

Lapsena leikkini kestivät tunteja ja päiviä, ajatukseni, huoleni ja pelkoni venyivät vuosien mittaisiksi. Istuin huoneiden reunamilla, ja joku huolestui aina. Tuli lopulta luo ja työnsi päättäväisesti lapojen välistä kohti keskipistettä. Aloin piirtää, koska sillä tavalla sain olla rauhassa. Piirsin paljon. Ja kun viikonloppuisin näin tilaisuuteni tulleen, puin sandaalit ja juoksin lauantaiaamun hiljentämälle pihalle. Kuljin viileässä rappukäytävässä hiljaa ja toivoin ettei kukaan heräisi. Keinuin helteisessä aamussa ja petyin, kun piha alkoi täyttyä.

Opettaja kirjoitti vihkoon ”Lapsi on luova.” Luovuus oli jotain ylimääräistä, hyvää tuuria, jotain josta sain iloa silloinkin, kun mikään muu ei voinut sitä tarjota. Mutta se ei ollut näkökulma jolle itseään rakentaa. Oli löydettävä jokin muu syy olla, jokin muu jossa olla hyvä. Istuin opinto-ohjaajan valoisassa kulmahuoneessa ja toivoin että hän kertoisi minulle mihin mennä. Minusta piti tulla sairaanhoitaja, pappi tai tuomari. Diplomaattinen luonteeni sopi sellaiseen hyvin.

Näsinneula kohosi mummolan huoneen ikkunan edessä. Kirjoitin pyynnöstä runoja työväenopiston ranskankurssin monisteiden puhtaille puolille ja luin niitä kohteliaisuudesta ääneen olohuoneen iltahämärässä. Lopetettuani yritin etsiä mummon ja papan katseista pettymystä, yllätystä, huvittuneisuutta, mitä tahansa. He istuivat plyysisohvalla hiljaa. Sekunnit laajenivat niin pitkiksi, että luulin etteivät he tunnistaneet runon loppuneen. Vaihtelin painoa jalalta toiselle ja kun he puhkesivat kehumaan, en uskonut sanaakaan. Hiljaisuus oli ollut liian pitkä.

Seuraavana päivänä mummo lähti papereiden kanssa kirjastoon ja monisti runojani. Minä ajattelin että niin mummot tekevät. Saimme kopioita kotiin. Piirsin papereiden puhtaille puolille ja heitin sitten roskiin. Valehtelen että runot ovat edelleen tallessa.

En kirjoittanut runoja viiteentoista vuoteen. En kirjoittanut mitään viiteentoista vuoteen.

Kun lyriikan opettajani luki runojani kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hän sanoi niiden olevan julkaisuvalmiita. Pysähtyi kohdalleni ja kysyi että ymmärränkö. Kiitin palautteesta ja lopetin opinnot. Kehut haihtuivat iholta kuin lämpö.

Yritän ymmärtää kaikkea tätä. Miksi kaikki se valui minusta pois?

Haluaisin kirjoittaa luottamuksesta. Taputuksista olalle. Pöydän yli ojetuneista käsistä. Mutta minulla ei ole sellaisia tarinoita. Minulla on tarinoita mykkyydestä.

Kirjoittaminen on uudenlaista hiljaisuutta.

Suvussa on paljon onnellisiksi oppineita, jotka eivät koskaan tehneet kuten olisivat halunneet. Ja kun joku sitten tekee, tulee hän tahtomattaan rikkoneeksi itsensä kieltämisen kaavan. Se mikä oli etukäteen unohdettua, yhdessä sivuutettua, onkin äkisti jotain käden ulottuvilla olevaa. Joku ottaa sen. Eikä meillä ole enää puhuttavaa.

Laura